Lyhyesti ”työllisyyspolitiikasta”

Uusliberaalissa kontekstissa työttömyysetuuksista päätettäessä ollaan erityisen kiinnostuneita siitä, onko henkilö ansainnut saada mitään. Ihmiseltä aletaan vaatimaan tietynlaista käyttäytymistä. Mm. Standing on kuvannut, miten ihmisiä aletaankin lajitella sen mukaan kuinka työllistettäviä he ovat. Mikäli työllistettävyydessä on puutteita, pyritään yksilön ”taitoja” päivittämään sekä uusintamaan hänen ”tapoja” ja ”asenteita”. Syyt työttömyydestä sysätään yksilölle itselleen. (Standing 2011, 77-78.) Libertaarisen paternalismin yhtenä tarkoituksena onkin tehdä sosiaalipolitiikasta ehdollista. Tämä tarkoittaa, että avustuksia saa vain, jos suostuu käyttäytymään siten kuin valtio haluaa. (emt. 246.) Suomessakin hyvinvointieroja tasaavaa ja yhteistä vastuuta sisältävää valtiollista sosiaalipolitiikka ollaan oltu jo pitkään muuttamassa. Palola ja Karjalainen kuvaavat tätä uudenlaiseksi liberalistisesti suuntautuneeksi ”yhteiskuntapolitiikaksi”, jossa yksilön oma vastuu hyvinvoinnista, terveydestä ja selviytymisestä korostuvat. (Karjalainen & Palola 2011, 8.)

Valtio on siis muuttunut, mutta ei suinkaan vetäytynyt, kuten monesti uusliberalismin kohdalla ajatellaan. Erotuksena toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja sitä määrittävään keynesiläisyyteen, valtion tekemät interventiot eivät enää pyri saavuttamaan täystyöllisyyttä tai turvaamaan yhteiskunnallista hyvinvointia (esim. Lapavitsas 2005, 35.) vaan uusliberalismi on järjestänyt valtion uudelleen. Sääntelyä on purettu, mutta toisaalta on taas luotu aivan uudenlaista säännöstelyä, joiden avulla luodaan uusia markkinapohjaisia sääntöjä sekä uudenlaista politiikkaa, mikä tukee tätä kehitystä. (Munck 2005, 63.) Tämä näkyy niin työttömyysturvassa kuin työllisyys- ja sosiaalipolitiikassa yleisesti. Niihin tehtyjä uusliberaaleja muutoksia kyllä perustellaan monesti julkisten menojen hillitsemisellä, mutta esimerkiksi Standing on tehnyt huomion, että ne eivät millään voi niitä hillitä, esimerkkinä workfare. Siihen liittyy korkeita hallinnollisia kuluja kuin myös matalan tuottavuuden ”työpaikkoja”. Tarkoituksena on vain saada työttömyysluvut alas, mutta ei siten, että luotaisiin töitä vaan, että saataisiin ihmiset olemaan hakematta avustuksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1990-luvulla nähtiin laskua juuri sen takia, että ihmiset vetäytyivät täysin työvoimasta. Politiikka tuotti vain köyhyyttä. (Standing 2011, 249.) Suomessa on viime aikoina nähty aivan samanlaista kehityskulkua. Tuntuukin siltä, että rahaa riittää kyllä pystyttää työpaja jokaiseen Suomen kulmaan samalla kun valitetaan rahan vähyyttä. Pistää miettimään todella, mikä on tällaisen politiikan tosiasiallinen tarkoitus. Enkä tässä viittaa niihin selkeisiin (kuten kuntien sakkomaksujen pienentäminen) vaan suureen kuvaan.

Työllisyyspolitiikkaa ollaan toki kritisoitu paljon eri tahojen toimesta Se mikä monesti kuitenkin aiheen poliittiselta kritiikiltä jää huomiotta on hahmo nimeltä homo oeconomicus. Sen uusliberalistinen muunnos, kun tarkoittaa ihmisen olemista inhimillisenä pääomana. Ihmisestä itsessään tulee yritys. Kansalaista kohdellaan sen mukaan, miten hän potentiaalisesti vaikuttaa bruttokansantuotteeseen. (Esim. Brown 2015, 32, 110.) Sillä ei ole väliä onko tämä hahmo oikeasti olemassa. Se on kuitenkin se mittapuu, jolla ihmistä mitataan. Sen mittapuun ovat valitettavasti ottaneet omakseen (tuskin tietoisesti) myös monet vasemmistolaiset toimijat oikeistolaisten tapaan puhuessaan aivan samalla tavalla ihmisten työkyvyn ylläpitämisestä, työkelpoisuuden kasvattamisesta ja muista nykyajan muotisanoista, jotka riisuttuna kaikesta kaunopuheisuudesta ja ymmärrettynä tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittavat vain ihmisten kykyä osallistua pääoman lisäarvoa tuottavaan työhön. Kaukana ovat ne ajat, kun tarkoitus oli puolustaa ihmistä tätä riistoa vastaan ja antaa hänelle tilaa hengittää rautahäkin ulkopuolella. Nyt tavoitteena tuntuu olevan yhä syvempi ihmisyyden ja pääoman yhteenliittymä.

Mikä olisi siis minun pieni toiveeni työväenliikkeelle? Se olisi paljon nykyistä parempi analyysi siitä, mitä oikeastaan yhteiskunnassamme on tapahtunut ja tapahtumassa. Tarvitaan rehellisen ankara kuva siitä, mitä varten mm. viime aikoina esillä olleita aktivoivia toimenpiteitä tehdään. Mikä on niiden juju? Olen nimittäin henkilökohtaisesti kyllästynyt siihen, miten tavattoman matalalla tasolla poliittista analyysia läpi työväenliikkeen tehdään. Eikä tarkoitukseni ole asiaa sysätä kenenkään niskoille tai vaatia toisilta. Jos minun apuani tarvitaan (tai se huolitaan) voin aivan hyvin lähteä mukaan.

 

Lähteet:

 

Brown Wendy 2015. Undoing the Demos: Neoliberalism’s Stealth Revolution. Zone Books. New York.

Lapavitsas Costas 2005. Mainstream Economics in the Neoliberal Era. Teoksessa Neoliberalism: A Critical Reader. Pluto Press. London .Toim. Saad-Filho Alfredo & Johnston Deborah. s. 30-40

Munck Ronaldo 2005. Neoliberalism and Politics, and the Politics of Neoliberalism. Teoksessa Neoliberalism: A Critical Reader. Pluto Press. London. Toim. Saad-Filho Alfredo & Johnston Deborah. s. 60-69

Standing Guy 2011. The Precariat -The New Dangerous Class. Bloomsbury Academic. New York/London

Vappu Karjalainen & Elina Palola 2011. Johdannoksi – ajatuksia kirjan ytimestä. Teoksessa Sosiaalipolitiikka – Hukassa vai uuden jäljillä? Toim. Palola Elina & Karjalainen Vappu. Unigrafia Oy Yliopistopaino. Helsinki. s. 5-12

 

Mainokset