Työtä, työtä, työtä, mutta mitä me sillä oikein tarkoitamme?

Seuraava teksti koostuu kolmesta osiosta. Ensimmäiseksi tulee ehkä joitakin puuduttava teoreettinen osio. Pyrin pitämään siinä poliittiset intohimoni jokseenkin kurissa, vaikka varmasti jo pelkkä teorian valinta osaltaan kyllä kertoo ”kenen joukoissa seison”. Toinen osio koostuu sitten jo enemmän politiikasta, mutta pysyy teorian parissa. Se ei enää ainoastaan selitä vaan pyrkii osallistumaan keskusteluun poliittisesti. Kolmannessa osiossa päästetään jo poliittinen täysin vapaaksi.

I

Marxin työnarvoteoriassa olennaista on, että konkreettinen työ luo hyödyllisen esineen eli muodostaa tavaran käyttöarvon. Abstrakti työ luo vuorostaan tavaran vaihtoarvon. Se on siis tavaraan liittyvää yhteismitallista työtä, inhimillistä työtä sellaisenaan. (ks. Vähämäki 2009, 141.) Abstrakti työ on siis homogeenista siinä missä konkreettinen työ on heterogeenista. Silti nämä molemmat tapahtuvat yhden ja saman työprosessin sisällä. Marxille kun abstrakti työ heijastelee sitä abstraktiota, mikä tulee tuotetuksi laaja-alaisessa tavaroiden vaihdannassa.  (ks. Harvey 2010, 29-30.)

Ns. arvolaki juontaa juurensa edellisestä. Katsotaan, että työaikaa voidaan mitata tarkasti ja täten löytää tavaran arvon substanssi työstä, siitä mikä tuottaa lisäarvoa. Ongelmaksi syntyy, jos työprosessi on hyvin monimutkainen tai sidoksissa yhteiskunnan kulttuuriseen tai affektiiviseen ulottuvuuteen, jolloin työajan mittaaminen käy vaikeaksi. Siksi arvolakia tulikin kenties tarkastella operaistien tapaan työväenluokan saavutuksena, jonka avulla pystyttiin mittaamaan kapitalista riistoa ja kehittämään kamppailuja sitä vastaan (kuten työpäivän pituus). (Vähämäki 2014, 81.) Teoria toimi työkaluna kamppailulle, mutta mikäli se ei enää toimi, täytyy kehittää uudenlaista teoriaa, jonka avulla järjestää kamppailuja.

Abstrakti työ kuitenkin näyttäytyy yhä yhteiskunnallisen aktiivisuuden toimintaperiaatteena[1], vaikka esitetystä arvolaista ja sen nykyisestä toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä. Sitä se ei voisi tehdä, jos työvoima ei esiintyisi tavarana tai palkkatyö ei olisi voimissaan. Kehittääksemme uusia tapoja analysoida työvoiman ja pääoman suhdetta, onkin uskoakseni mentävä Hollowayn ehdottamaa polkua pitkin työn ja abstraktin työn väliseen perustavaan konfliktiin. Hänen mukaansa me usein tunnemmekin menettävämme hallinnan tunteen, kun abstrakti työ, joka aluksi esiintyy arvotuotannon muotona, ottaa lisäarvontuotannon muodon. Kyse ei ole pelkästään siitä, että ihminen joutuu tuottamaan tuotteensa kasvottomille markkinoille vaan siitä, että ihminen joutuu myymään työkykynsä toiselle saadakseen palkkaa. Samalla hän joutuu alistumaan toisaalta annettujen työtehtävien alaiseksi. Tästä syntyy palkkatyösuhde, joka tulee vasta sen jälkeen, kun työ on alistettu abstraktiksi työksi tai vielä perustavammin: tekeminen itsessään työksi. Palkkatyösuhde muodostaakin perinteisen konfliktin palkkatyön ja pääoman välille. Tässä konfliktissa on kyse yksinkertaisesti siitä, että pääoma tahtoo repiä kaiken mahdollisen hyödyn irti työläisestä (esim. pidentää työpäivää), kun taas palkkatyöläinen pyrkii saamaan mm. parempaa palkkaa ja paremmat työolosuhteet – peräti lopettamaan riiston kaikkinensa. (Holloway 2010, 154-155.)

Työ siis vastustaa itsensä muuttamista abstraktiksi. Virén ja Vähämäki ovat kuvanneet asiaa siten, että työ ontologisella tasolla ei tule edellytystensä tai pääoman käyttämäksi vaan tekee historiaa. Se vastustaa muuttumista yleiseksi työksi ja ”pysyttelee yksittäisten ihmisten konkreettisen vuorovaikutuksen alueella.” (Virén & Vähämäki 2011, 108.) Juuri tähän työn muuttumiseen abstraktiksi tulisi yhteiskunnallisten liikkeiden kiinnittää enemmän huomiota. Holloway onkin kirjottanut luokkataistelun kahdesta tasosta. Kapitalistinen tuotanto kun pohjautuu ensinnäkin tekemisen abstrahoinnista työksi ja toisekseen abstraktin työn riistosta. Mikäli tekemistä ei abstrahoitaisi työksi, ei riisto olisi mahdollista. Näin muodostuu kaksi erilaista kamppailua, jotka ovat toisiinsa kietoutuneet, mutta erilliset. Ensimmäinen on kamppailu tekemisen ja työn välillä ja toinen työn ja pääoman välillä. (Holloway 2010, 155.) Seuraavassa esitänkin muutamia huomiota siitä, minkä takia keskittyminen palkkatyön ja pääoman väliseen konfliktiin, ottamatta huomioon tuota toista luokkataistelun muotoa, on omiaan tekemään yhteiskunnallisista liikkeistä heikkoja.

II

Työväenliikkeen voidaan nähdä olevan tulosta abstraktin työn taistelusta pääomaa vastaan, mikä näkyy myös siinä, että ero hyödyllisen tekemisen ja abstraktin työn väliltä unohdetaan niin teoriassa kuin käytännössä. Abstrakti työ otetaan annettuna, korkeintaan tulevaisuudessa kumottavana. Kamppailut koostuvatkin pitkälti työpaikoista, paremmista palkoista, työttömyyden torjunnasta sekä paremmista työsuhteista. Esimerkiksi Holloway pitää näitä kaikkia mitä tärkeimpinä kamppailuina, koska ne parantavat ihmisten elinolosuhteita, mutta samalla niihin sisältyy annettuna kapitalistisen hallinnan uudelleentuottaminen sekä tekemisen alistaminen.  Hän korostaakin, että jos palkkatyöläisyys (tai työ itsessään) otetaan anti-kapitalistisen toiminnan pohjaksi, päädytään liike sisällyttämään pääomaan. (Holloway 2010, 157, 159.) Tämä saa ajattelemaan sellaisia iskulauseita kuin ”oikeus työhön!” aivan toisella tavalla. Kyse on suoranaisesta halusta alistua, asettaa itsensä ja tekemisensä osaksi tuota koneistoa. Tämä näkyy surullisen hyvin mm. siinä, että Facebookissa toimiva sinänsä arvokasta työtä tekevä sivusto Orjafirmat on päättänyt perustaa yhdistyksen nimeltä Palkkatyön puolesta ry. Se on sinänsä täysin ymmärrettävää, kuten vielä myöhemmin tulen osoittamaan, mutta on harmillista, miten yhteiskunnalliset liikkeet sitoutuvat luokkataistelussaan vain tähän toiselle tasolle. Tuntuu siltä kuin perimmäistä kysymystä ei edes haluttaisi avata.

Mutta niin onko kenelläkään varaa ihmetelellä, miksi asia on näin? Miksi me haluamme tulla alistetuksi, vaikka tietäisimme kaiken tämän ja tuntisimme ahdistusta? Aivan samalla tapaa sitä itsekin olen aina palkkatyötä etsimässä.

Mikä on siis se perusta, joka vallitsee työsuhteen takana? Lordon on esittänyt asian lyhyesti: yksi taho hallitsee toisen tahon elämän uudistamisen materiaalisia edellytyksiä. Toinen on näin ollen pakotettu hakeutumaan toisen palvelukseen: kun kaikki yhteiskunnassa on rahavälitteistä, on olennaista löytää pääsy rahaan. Kapitalistisessa taloudessa tätä varten on kaksi pääasiallista hahmoa: työnantaja ja rahoittaja. Näistä ensimmäinen on työläiselle tutumpi ja toinen astuu mukaan vain erityisissä tilanteissa (kuten pankkilainan kohdalla, mikä on kuitenkin itsessään ja määrältään sidottu työläisen muihin tuloihin). (Lordon 2014, 7-8.) Mieleen tulee Internetissä kiertänyt kuva, jossa erääseen vanhaan tauluun on lisätty siinä esiintyvien herramiesten ylle tekstit. Toinen tiedustelee, miksi hän on hakemassa tätä työtä. Toinen vastaa, että on intohimoisesti nälkäkuolemaa vastaan. Palkkatyöläisten taistelut ovat siis annetussa tilassa tapahtuvaa nälkäkuoleman välttämistä. Se ei pyri tuhoamaan sitä alustaa, jossa tuo uhka esitetään, vaikka esimerkiksi monet työväenliikkeen avulla saavutetut sosiaali- ja työttömyysturvan uudistukset ovat osaltaan laimentaneet tuon uhkan voimaa. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että nämä uudistukset ovat valtiollisia. Ne eivät ole työläisten itsenäisen yhteenliittymisen tuloksia. Valtio kun on historiallisesti ollut keskeinen tekijä työvoiman itsenäisen uusintamisen edellytysten pakkoluovuttajana (esim. Virén & Vähämäki 2015, 88). Lisäksi nykyisin sosiaaliturvaa on vahvasti vastikkeellistettu. Se on eräs tapa ehkäistä työntekijöiden mahdollisuutta pakoon. (emt, 33.)

Sosialidemokraattisen liikkeen historia tarjoaa näkökulman tähän yhteiskunnallisten uudistusten, luokkataistelun ja valtion suhteeseen. Cockshott ja Cottrell ovat kirjoittaneet siitä kytköksestä, joka vallitsee sosialidemokraattisten hallitusten ”sosialististen” uudistusten ja verorahoituksen välillä. Verot kun kerätään kapitalistiselta sektorilta, niin jokainen suurempi uhka tätä sektoria kohtaan vaarantaa myös nämä uudistukset. Mikäli työläisten taistelu on uhannut tätä liiaksi, on sosialidemokraattisen politiikan täytynyt suuntautua työläisiä vastaan, koska vain talouden kasvaessa ovat sosialidemokraattiset hallitukset voineet pitää lupauksensa. Tästä juontuu se tilanne, että sosialidemokraattiset liikkeet, jotka eivät ole tehneet mitään ei-tavaramuotoisen tuotantomuodon eteen, ovatkin joutuneet puolustamaan uudistuksiaan vain epämääräisillä ja moralisoivilla keinoilla. (Cockshott & Cortrell 2012, 11.) Eli kun työ on järjestetty kapitalistiselta pohjalta, toimii valtio vain sen rajoissa ja pyrkii ylläpitämään kyseistä järjestystä. Mikäli joku hallitus päättää asettua vahvasti tätä vastaan, saavat he huomata pääoman pakenevan maasta ja talouskriisin saapuvan. (Esim. Holloway 2002, 13.) Tämä on loistava esimerkki siitä, miten tiettyä rajaa ei onnistuta ylittämään, mikäli taistelu sijaitsee vain abstraktin työn tasolla (palkkatyöläinen vs. pääoma) eikä itse tekemisen abstrahoimisessa työksi. Esimerkiksi jo mainitut niin sanotut työväenliikkeen kerettiläisiksikin kutsutut operaistit tuntuivat ymmärtävän tämän, koska he hyökkäsivät itse työtä vastaan (Tronti 2007). Taistelu vietiin sinne, missä hahmo nimeltä työläinen synnytetään.

Holloway muistaakin korostaa, että vaikka meidän tekemisiä hallitseekin kapitalistiset yhteiskunnalliset suhteet, ne eivät ole olemassa sellaisenaan – ne pitää luoda. Vastarinta tai kapina on aina mahdollinen. Hän antaa esimerkkejä kuten: sotilas kieltäytyy tappamasta, opettaja opettamasta ja työläinen ei tottele. Juuri tämä mahdollisuus, että työvoima nousee kapinaan, aiheuttaa sen, että pääoman täytyy investoida suunnattomia määriä energiaa ja resursseja sen torjumiseksi. Siksi kapitalismin olemassaolo on jatkuvaa uudelleen järjestäytymistä ja luomista sen kaikkien sosiaalisten suhteiden parissa. (Holloway 2010, 169.) Tästä näkökulmasta työvoiman vastarinta tulee siis aina ensin ja pääoma pyrkii muuttumaan hallitakseen sen vapautumispyrkimyksiä. Kuten Hardt ja Negri ovat asian ilmaisseet, on kapitalististen muotojen historia väistämättä reaktiivisuuden historiaa. Siinä tapahtuva systeeminen muodonmuutos tapahtuu vain pakon edessä. (Hardt & Negri 2005, 268)

III

Jos tässä kohtaa palaamme yhteiskunnalliseen keskusteluun, huomaamme, että Sipilän hallituksen kaavailemat työttömien aktivoinnit tai muut työelämää koskevat muutokset, eivät näyttäydy enää niin ”järjettöminä”. Niissä on hyvinkin paljon järkeä, jos asia ymmärretään työvoiman ja pääoman välisen antagonismin kautta. Aivan äskettäin uutisoitiinkin jälleen uudesta uudistushankkeesta. Tavoitteena vanhat tutut: nos­taa työl­li­syy­sas­tet­ta, kan­nus­taa työn te­ke­mi­seen ja yrit­tä­jyy­teen sekä tor­jua ja vä­hen­tää eri­ar­voi­suut­ta. Lopussa muutama kaunis sana, mutta tuskinpa hallitus puhuu tässä tekemisestä tai työstä ontologisella tasolla – saati konkreettisena. Tavoitteena on nostaa abstraktin työn määrää tai ainakin sitoa mahdollisimman moni ihminen sen yhteyteen, koska vain siten ihminen saadaan asettumaan luokkataistelun toiselle asteelle, jota on helpompi hallita. Hän ei ala kyseenalaistamaan sitä jatkuvaa historiallista prosessia, jota voidaan alkuperäiseksi kasautumiseksi kutsua. Hän kiinnittää kaikki voimansa vain siihen, että pääsee mukaan palkkatyön ja pääoman väliseen tanssiin, koska se todella on monelle ainoa tapa päästä käsiksi oman elämän uudistamiseen tarvittaviin resursseihin. Ja mikäli markkinat ja pääoma eivät vedä tarpeeksi ihmisiä, kehitetään juuri näitä työllistämistoimia, jotta ihminen saataisiin ilman osallistumistakin pääoman arvoa tuottavaan työhön pysymään abstraktin työn piirissä.

Lopuksi

Olen itse sosialidemokraatti. Toivottavasti ne, jotka lukivat tekstini tähän asti, ymmärtävät nyt kritiikkini sosialidemokratiaa kohtaan paremmin. En kritisoi sitä siksi, että se olisi minulle vieras tai polulta eksynyt veljeni, kuten monet vasemmistolaiset liikkeet siihen suhtautuvat. Kritisoin sitä siksi, että katson sen muodostavan minun poliittisen perheeni. Ehkä olen naiivi, mutta aikanaan lähdin mukaan tähän liikkeeseen niinkin lapsellisella ajatuksella, että käännän sen raiteet oikealle suunnalle. Vuosi taisi olla 2011 ja kukaan ei voi väittää, etteikö silloin olisi aikamoiset ”porvarilliset tuulet” puhaltaneet. Vuosia hakkasin päätäni seinään. Olin hiljaakin pitkään. Nyt kuitenkin katson, että minulla ei ole sellaista oikeutta, että pysyisin vaiti, koska miksi voisin olettaa joltain toiselta jotain, ja toivoa, että tietyt ajatukset löytäisivät tiensä jälleen esille (eivät nämä ajatukseni nimittäin ole mitenkään ristiriidassa sosialidemokratian kanssa, jos mennään alkuperäiseen ”eleeseen” asti) samalla kun pidän itse oman turpani kiinni? Tiedän, että tietyt teoreettiset taustani voivat tuottaa joillekin päänvaivaa, mutta se ei sinänsä minua haittaa, koska jo vuosia on työväenliikkeeseen tunkeutunut kaikenlaista sinne kuulumatonta: uusliberalismia, kolmatta tietä, mitä näitä porvarillisia vaikutteita nyt on. Jos käyttämäni teorian siis on hieman radikaalimpi, kannattaa heidän katsoa itseään peiliin, jotka pitelevät pensseliä maalauksen edessä.

Lähteet:

Cockshott W. Paul &  Cottrell Allin. 2012. Uusi sosialismi. Sosialismi.net. Tarmpereen Yliopistopaino. Tampere.

Hardt Michael ja Negri Antonio 2005. Imperiumi. WSOY. Helsinki.

Harvey David 2010. A Companion to Marx’s Capital. Verso. London/New York.

Holloway John 2002. Change the World Without Taking Power. Pluto Press. London/Sterling.

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York.

Lordon Frédéric 2014. Willing slaves of capital. Verso.

Tronti Mario 2007. Tronti Englannissa. Kääntänyt Jussi Vähämäki. Saatavilla: http://megafoni.kulma.net/index.php?art=409 Haettu: 25.3.2014

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus – työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. LIKE. Helsinki.

Vähämäki Jussi 2014. Arvosta rahaan. Vallankumoukset ylhäältä kapitalismin dynamiikassa. Teoksessa Poliittinen talous 2(2014) :1 sivut 68-85. Saatavilla: http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/download/24/20  Haettu: 17.11.2016

[1] Eikö Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus ole tästä todistamassa?

Mainokset