Vääräoppista ja oikeaoppista

Yleensä varon tällaisten tekstien kirjoittamista. Henkilökohtaisesti en pidä kirjoituksista, joissa ei oikeastaan päädytä sanomaan kuin jokin moraalinen lause – ja vaara siihen on nyt suuri. Saman tunteen voi saavuttaa isoissa kokouksissa, joissa osallistujista aktiivisimmat monesti pyytävät puheenvuoroa vain todetakseen jonkun latteuden tai sanoakseen: ”Hei, tyypit! Kyllä se tästä. Yhdessä! Jeah!”. Jos nimittäin puhe ei lisää tietoa, on se silloin katsottava hyödyttömäksi, koska informaatio ei joko liiku tai kaikki sen jo tiesivät. Toivon todella, että tästä tekstistä ei tule yksi niistä puheenvuoroista, koska joutuisin tekemään selkoa siitä, mikä ajaa ihmisen sellaiseen tekoon ja tympeyteen.

Sallinettehan minulle pienen hetken leikkiä amatööri teologia? Tahtoisin nimittäin käyttää vertauskuvaa. Juutalaisia huolettaa Jumalan tahdon salalaisuus, ”mitä Jumala tahtoo minulta?”. Kristittyjä vaivaa Jumalan itsensä salaisuus, ”kuka hän oikein on?”. Samoin on minua joskus vaivannut puolueen tahto. En saa selvää, mitä se minulta tahtoo. Maisema, jota pitäisi kulkea on harmillisen epäselvä ja polut siellä näyttävät katoavan kulkijan jalkojen alta. Puolueen itsensä olemus mietityttää yhtä lailla. Sosialidemokratiaa – ainakin sen toteuttamistapoja – on niin monenlaista ja historian valossa se on ollut yhtä, jos toista.

En ole tässä vetoamassa dogmaattisen lähestymistavan puolesta. Mutta näen tiettyjä vaaroja sen suhteen, että minkäänlaista oppia ei ole. Opiksi kun ei riitä arvot sellaisenaan. Lainaan tässä Chestertonin ajatuksia. Hän kauan sitten totesi uskonnon yhteydessä, että ”harhaoppisuus” ei tarkoita enää väärässä olemista. Nykyisessä maailmassa se tarkoittaa ennemmin selväpäisyyttä ja rohkeutta. ”Oikeaoppisuus” taas ei tarkoita enää oikeassa olemista vaan käytännössä ihmiset pitävät sitä väärässä olemisena. Hän tekee johtopäätöksen, että ihmisiä ei näytä enää kiinnostavan ovatko he filosofisesti oikeassa. Olemme toki astuneet aikakauteen, jossa viimein jokainen voisi puhua ihmisen luonteesta, mutta kukaan ei tee sitä. Jos ennen olivat oikeaoppiset ainoita, jotka saivat puhua uskonnosta, niin moderni vapaus tarkoittaa, että kukaan ei saa puhua siitä. (Chesterton 1986, 39, 41.)

Hieman samalla tapaa näen sosialidemokraattisen liikkeen ongelman. Ketään ei tunnu kiinnostavan se, ovatko he filosofisesti oikeassa. Tällä on jälleen yhtymäkohta Chestertoniin, joka pohti myös sitä, miten suuret kysymykset, yleiset ihanteet ovat ajettu maanpakoon niiltä kahdelta alalta, jolla ne eniten vaikuttivat: kirjallisuus ja politiikka. Politiikassa tämä näkyy siinä, miten nykyinen vaatimus on ”politiikkaa politiikan takia”. Hallitsevana sanana on ”tehokkuus”. Chesterton toteaakin viisaasti, että kun kaikki ihmisessä muuttuu heikoksi ja voimattomaksi, alkaa hän puhua juurikin tehokkuudesta. Käyttäen vertauskuvaa, alkaa keholtaan raunioitunut ihminen puhumaan vasta silloin ensimmäistä kertaa terveydestään. Voimakkaat oliot eivät Chestertonin mukaan puhu prosesseistaan vaan tavoitteistaan. Hän päättää ajatuksenjuoksun toteamalla: ”Ei ole parempaa todistetta ihmisen fyysisestä tehokkuudesta kuin se, miten hän iloisesti puhuu matkastaan maailman ääriin. (Chesterton 1986, 42.)

Tahdoin tässä lyhyesti ilmaista sen huolen, mikä minulla on politiikkaa yleisesti ja sosialidemokraattista politiikkaa kohtaan erityisesti: siitä on tullut ankeaa, vailla mitään suurempia tavoitteita. Siitä on tullut yhteiskunnan ”tehokasta hallintaa”. Siitä on tullut sairaan ihmisen voivottelua. Yleisiä ihanteita ei ole, vääräoppisuus on oikeaoppisuutta ja oikeaoppisuus vääräoppisuutta. Onko minulla tähän sitten olemassa lääke? Ehkä joitakin ajatuksia, mutta en suostu siihen, että ongelman esittäjän täytyisi aina osata myös antaa siihen vastaus. Se on ajattelutapa, jolla pyritään vain estämään ongelmien esilletuominen. Mutta palataan siihen myöhemmässä.

Lähteet:

Chesterton G.K. 1986. Heretics. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

Mainokset