”Todellinen talous” – voiko siihen palata?

I

Niin vasemmistolaisissa kuin paikoin oikeistolaisissakin piireissä kaivataan monesti takaisin todelliseen talouteen. Tiedättehän, talouteen, jossa tehdään oikeita asioita ja oikeita tekoja. Pois halutaan pyyhkiä kaikki se turha ja epäilyttävä, jota finanssimaailman pelurit edustavat. ”Kun tämä vain saataisiin tehtyä, koittaisi taas kultainen aikakausi!”, huokailee moni. Seuraavassa tarkastelen hyvin lyhyesti asiaan liittyviä ulottuvuuksia.

Asiassa on nimittäin yksi mutka. Rahoitusalaa ja tuotantoa on mahdotonta erottaa. Rahoitusala on kaikessa taloudellisessa toiminnassa olennainen osa-alue. Teollisuus ja palvelut muodostavat rahoituksen kanssa symbioosin. (Lazzarato 2014, 20.) Todellisen talouden vaatijoilta unohtuukin, että kapitalismissa on kyse nimenomaan rahan kiertokulun itseliikutuksesta ja itselisäyksestä. Se on kapitalismin ainoa reaalin ulottuvuus suhteessa tuotannon todellisuuteen. (Zizek 2009, 14.) Todellisuus on siis se, missä ihmiset todella toimivat, mutta reaalinen on pääoman ”abstrakti” haamumainen logiikka. Se määrää lopulta sen, mitä yhteiskunnallisessa todellisuudessa tapahtuu. (Zizek 2012, 19-20.) Asiaa voi hahmotella myös toisesta suunnasta. Virén ja Vähämäki ovat esittäneet, että palkkaa ja tulonmuodostusta koskevat kamppailut kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat ”sekundaarisia”. Perusteita tälle haetaan siitä, että nämä eivät kosketa itse pääomasuhteen olemassaoloa. (Virén & Vähämäki 2015, 27.) Runnomatta aivan liian hävyttömästi näitä kahta näkemystä yhteen, voidaan kuitenkin havaita, että on olemassa kaksi tasoa. 1) Itse yhteiskunnallinen suhde ja 2) se mikä määräytyy tuon suhteen kautta. Rahoitusala ei ole siis mikään tuotannon keinotekoinen jatke. Se on mitä eniten ”tuotantoa” siinä mielessä, että se toimii tuotannon haamumaisena logiikkana.

Mitä siis tulee finanssitalouteen, se läpäisee nykyään kaiken. Talouden syklissä ei ole kohtaa, missä se ei vaikuttaisi. Maksat vaikka luottokortilla supermarketissa ja olet jälleen sen piirissä. (Marazzi 2015, 30.) Poliitikko, joka siis vaatii paluuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”, joutuu vastaamaan siihen, miten hän ajatteli tämän koko symbioosin, koko punoutuneen kokonaisuuden purkaa. Toisaalta poliitikko, joka unohtaisi paluun, mutta jättäisi purkamisen, niin siinä olisi jo mielenkiintoinen henkilö. Silloin kysymys asettuisi jo vallan toisin. Se koskisi itse pääomasuhdetta.

II

Suoritetaan lyhyt kertaus historiaa. Miten olemme tähän tilanteeseen päätyneet? Jos tarkastelemme 1960-1970-lukujen teollisuusvoittoja, laskivat ne valtaisasti tuona aikana. Marazzi on eritellyt syiksi mm. massakulutushyödykkeiden markkinoiden saturaation sekä pysyvän pääoman ja tuotantoprosessien jäykkyyden. Myös työläisten ”poliittisesti alaspäin jäykkä” palkka löytyy hänen listaltaan. Tämä kaikki johti siihen, että fordistinen kapitalismi ei kyennyt ”imemään” lisäarvoa työläisten elävästä työstä. (Marazzi 2015, 31.) 1970-luvulla voittojen lasku aiheutti sitten rakenteellisen kriisin. Kasvu tyrehtyi, työttömyys ja kumulatiivinen inflaatio alkoivat laukata. (esim. Duménil & Lévy 2005, 9.) Tästä myllerryksessä todellinen finansioituminen alkoi. Se oli vastaus pääomasuhteen fordistiselle kriisille. Kyse on pääoman uudenlaisesta poliittisesta järjestäytymisestä. Sen keinoina monetaristinen rahapolitiikka sekä finanssimarkkinoiden sääntelyn vapauttaminen. (Virén & Vähämäki 2015, 60.) Kyse oli siis logiikan tietynlaisesta uudelleen määrittelystä, jotta yliote tuotannon todellisuudesta pystyttiin säilyttämään. Pelkkä yksinkertainen pyyntö palata johonkin olisi siis pyyntö pääomalle luovuttaa yliotteensa. Tarvitsee jokseenkin harhaista mieltä, jos luulee sen onnistuvan pyytämällä nätisti.

III – Mitä pitäisi tehdä?

Slavoj Zizek on käyttänyt kuvausta pääoman solipstisesta spekulatiivisesta tanssista. Tuon tanssin tarkoituksena ei ole mikään muu kuin tavoitella lisää voittoja ja olla murehtimatta, miten sen liikkeet vaikuttavat yhteiskunnalliseen todellisuuteen. (Zizek 2008, 12.) Ongelman ydin siis sattuu sijaitsemaan siinä, että tanssia pitäisi sekä sotkea että olla sotkematta. Vaatimukset sen täysimittaisesta seisauttamisesta yhdellä iskulla tarkoittaisi koko yhteiskunnan verenkierron loppumista. Jos taas sen annetaan tanssia, miten se haluaa, murskaa se alleen lähes kaiken. ”Siksi se pitää kesyttää!”, huutaa varmasti jo joku eikä hän aivan väärässä olisi. Häneltä tosin täytyy kysyä, miten onnistunut se viimekertainen kesyttäminen oli? Eikö koko historia 1960-luvun jälkeen todista vain sitä, miten pääoma todisti, että se ei ole mikään työjuhta? Eikö historia 1970-luvulta eteenpäin todista, miten pääoma vapauttaa itsensä sosiaalisen sääntelyn rakenteista, jotka sille oli asetettu vuoden 1945 jälkeen. (Esim. Streeck 2014, 19.) Jälkikäteen onkin surullisin mielin helppo nauraa sosialidemokraattien vuoden 1952 puoluekokouksessa esitetylle puheenvuorolle, jossa kapitalismin katsottiin olevan jo puolustusasemissa ja voimat pitäisi siirtää kommunismin vastustamiseen (ks. Borg 1965, 71-72). Kapitalismi nousi köysistä ehkä vahvempana kuin koskaan ja tinttasi työväenliikettä ja -luokkaa suoraan leukaan ja nenään.

Mitä pitäisi siis tehdä? Minä en rehellisesti ottaen oikeastaan tiedä. Olen aihetta käsitellyt osaltaan jo aiemmin täällä. Ehkä ensimmäiseksi olisi vain hyväksyttävä tosiasiat, mutta ei niihin jämähtämisen mielessä vaan mahdollisuutena muuttaa niitä. Sitä varten täytyisi kuitenkin esimeriksi vasemmistolaisten puolueiden ymmärtää hetkeksi lopettaa pelkkä päivästä päivään politiikkansa ja alkaa oikeasti funtsimaan mahdollista muutosta. Politiikan kun pitäisi olla muutakin kuin siltarumpuja.

Lähteet:

Borg Olavi 1965. Suomen Puolueideologiat. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki.

Duménil Gérard & Lévy Dominique 2005. The Neoliberal (Counter-)Revolution. Teoksessa Neoliberalism: A Critical Reader. Pluto Press. London. Toim. Saad-Filho Alfredo & Johnston Deborah. s. 9-19

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Marazzi Christian 2015. Finanssikapitalismin väkivalta. Tutkijaliitto. Helsinki.

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Zizek Slavoj 2008. The Fragile Absolut – or why is the christian legacy worth fighting for? The essential Zizek. Verso. London/New York.

Zizek Slavoj 2009. First as tragedy, then as farce. Verso. London.

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Otava. Helsinki

 

Mainokset

1 Comment

Kommentointi on suljettu.