Työttömän kuolema ja hieman muutakin

I

Aina kun media tai poliitikko aloittaa suuren närkästyksen värittämän sotansa työttömiä vastaan, en voi olla muistelematta jo nyt yli kymmenen vuoden ikään ehtinyttä teosta Työttömän kuolema (2005). Siinä Jukka Hankamäki ansiokkaasti esittelee monia hölmöyksiä, joita työttömyyden ympärillä käytävään keskusteluun ja poliittisiin toimenpiteisiin liittyy. Näin vähän yli kymmenessä vuodessa monet väitteet pitävät yhä paikkansa, ja jos vain mahdollista, ovat ne yhä enemmän kärjistyneet yhteiskunnassamme. Tämän on saanut huomata viime aikaisen uutisoinnin ja keskustelun perusteella hyvin selkeästi.

Ongelma on siis ihan sama kuin minkä Hankamäki tiivisti jo tuolloin: ihmisiä yritetään pakottaa tekemään työtä, jota ei ole. Syy on siinä, että yhteiskunnassamme ei enää tarvita samalla tavalla työtä kuin joskus aikoinaan. (Hankamäki 2005, 12.) Se on asia, joka ei muutu miksikään, vaikka media kaivaisi esiin sata uutta elämäntapatyötöntä. Samasta aiheesta on osaltaan kirjoittanut myös Tommi Uschanov todetessaan, että siellä missä aineellinen elintaso nousee ja talous kehittyy, siellä myös työn määrä henkeä kohden pienenee (Uschanov 2014, 48). Se taas nostaa esiin vallan toisenlaiset kysymykset siitä, miten työ tai yhteiskunnallinen hyvä tulisi jakaa. On nimittäin jokseenkin idioottimaista olettaa, että työtä – sellaisena kuin se meidän yhteiskunnassamme käsitetään – riittäisi jatkuvalla syötöllä jokaiselle, joka vain keksii sitä pyytää. Tosiasioiden tunnustaminen on yleensä viisauden alku.

Pidän Hankamäen kirjasta myös siitä syystä, että hän sanoo siinä asiat mukavan tylysti ja suoraan. Hän nostaa esille esimerkiksi sen, että toisten kokopäivätoiminen työ on mahdollista vain sen takia, että työtä ei jaeta tekijöiden kesken tasan. Osa työvoimasta pidetään tarkoituksella työttömänä. Työttömyys on siis yhteiskunnan ominaisuus. (Hankamäki 2005, 33.) Mutta vaikka se on yhteiskunnan ominaisuus, niin silti siitä päätetään syyttää työtöntä. Hankamäki esitteleekin muutamia olennaisia teemoja tästä. Esimerkiksi työvoimahallinnossa yksilöpsykologisia syitä käytetään argumentteina, joiden avulla syyllistetään työtöntä, koska yhteiskunnallisia selitysperusteita ei sovi esittää. Työttömyys esitetään ei-taloudellisena eli siitä tehdään kallon sisäinen ilmiö. (s. 113.) Voimassa on siis kahden bitin malli. Koska työttömyyttä ei saa esittää talousjärjestelmään kuuluvana ominaisuutena, täytyy se tehdä yksilön omaksi ongelmaksi. (s. 120.)

Jos haluaa etsiä jotain yleistä selitystä tälle asenteelle, niin syyllinen voi löytyä uusliberalismin puolelta, vaikka pidänkin kyseistä käsitettä enemmän kuvaavana kuin selittävänä. Uusliberaalissa kontekstissa työttömyysetuuksista päätettäessä ollaan erityisen kiinnostuneita siitä, onko henkilö ansainnut saada mitään. Ihmiseltä aletaan vaatimaan tietynlaista käyttäytymistä. Mm. Standing on kuvannut, miten ihmisiä aletaankin lajitella sen mukaan kuinka työllistettäviä he ovat. Mikäli työllistettävyydessä on puutteita, pyritään yksilön ”taitoja” päivittämään sekä uusintamaan hänen ”tapoja” ja ”asenteita”. Syyt työttömyydestä sysätään yksilölle itselleen. (Standing 2011, 77-78.)

II

Mutta kun kerta meillä on tässä maassa niin paljon työttömien kauhistelijoita, niin he varmasti myös keksivät, mihin kaikkiin töihin nämä työttömät on mahdollista laittaa? Jokainen voikin nyt hetken leikkiä oman elämänsä kapitalistia ja miettiä, mistä hän voisi tempoa voittoa laittamalla tämän työvoimamassan liikkeelle. Annan vinkin, että se ei ole kovin helppoa ja äkkiä monet muut investointikohteet alkavat kiinnostamaan huomattavasti enemmän. Työttömyyttä kun voi tarkastella myös seuraavasta näkökulmasta, jolla on omat yhteytensä jo esitettyyn.

On nimittäin huvittavaa, että suuri osa ihmisistä elää kuin maailma olisi yhä fordistinen paikka, jossa massatyöllisyys on kyllä mahdollista, jos vain joku osaisi perhana vain laskea paremmin! Kuitenkin jo 1970-luvulla fordismi ajautui kriisiin. Sen perustavia piirteitä olivat voittojen lasku, ylituotanto ja investointien vähentyminen. Finansialisaatio – jota monesti syytetään asiasta jos toisesta – tuli ratkaisemaan voittojen tippumista. Se ei ollut syyllinen tuohon kriisiin vaan vastaus siihen. (esim. Marazzi 2015, 46.) Sen enempää menemättä tässä kriisin syihin, kyse oli myös pääoman uudesta poliittisesta järjestäytymisestä finanssimaailman hoteissa. Voitte olla varmoja siitä, että yksikään kapitalisti ei siis lähde puhtaan fordistiseen leikkiin enää, koska sen täytyi muuttaa omaa paradigmaansa tuosta kriisistä selviytymiseksi. Näppärimmät voivatkin miettiä, että kuinka paljon tuon käänteen jälkeen pääoma on todellisuudessa investoinut ”keynesiläisessä” hengessä työllisyyden parantamiseksi, jos unohdetaan sellaiset taloudet kuin Kiina? Tulokset jäävät kohtuullisen laihoiksi, vaikka yhä jaksetaan jauhaa siitä, että investoinnit tuovat työpaikkoja kuin automaattisesti. (ks. emt.)

Ei ole siis näkyvissä minkäänlaista uutta massatyöllisyyden aikakautta – ennemmin päinvastoin. Silti me kerromme itsellemme mm. sellaisia satuja, että työ ei lopu, se vain muuttaa muotoaan. Osaltaan tässä on totuuden siemen, jos ajatellaan yhteiskuntaa kudoksena, josta pääoma uuttaa lisäarvoa. Totuuden siementä siinä ei kuitenkaan ole, jos asiaa ajatellaan työpaikkojen näkökulmasta. Eivätköhän ne lukuisat uutiset automatisaatiosta ja robotiikasta todista aika hyvin, että monet työpaikat ovat katoamassa eikä tilalle tule samaan tahtiin uusia? Toisekseen esiin nousee kysymykset pääoman kierrosta, arvonmuodostuksesta sekä materiaalisesta pohjasta jne., jota monet tulevaisuuden povaajat eivät syystä tai toisesta ota huomioon. He ajattelevat, että kaikki jatkuu samalla tavalla kuin nyt, mutta vain tietoyhteiskunnan tamineissa.

III

Palataan takaisin työttömyyteen. Kyse on siis yhteiskunnan ominaisuudesta, joka on kiinteästi yhteydessä talousjärjestelmän lisäarvon tuotantoon kuin myös tietyn yhteiskunnallisen suhteen ylläpitämiseen. Työtöntä ei voi siis syyttää tilanteesta (ja unohdetaan ne ”ossit ja ”tatut””). Miksi siis kaikki se närkästys? Kertookohan se enemmän närkästyjästä itsestään kuin työttömästä? Jos närkästyjä voi näyttää, miten hän aloittaa uuden massatyöllisyyden (niin työmäärän kuin arvonmuodostuksen kannalta) kauden, saa hän varmasti useamman mitalin. Siihen asti kuitenkin pyytäisin jonkinlaista kohtuutta niiltä, jotka ovat ottaneet asiakseen aukoa päätänsä jo valmiiksi vaikeassa asemassa oleville. Koska mitä tapahtuu, jos pyynnöistä huolimatta ei ihminen saa työtä eikä leipää?

Kirjallisuus:

Hankamäki Jukka 2005. Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Yliopistopaino. Helsinki.

Marazzi Christian 2015. Money and Financial. Teoksessa Theory, Culture & Society 2015, Vol. 32(7–8) s. 39–50

Standing Guy 2011. The Precariat -The New Dangerous Class. Bloomsbury Academic. New York/London

Uschanov Tommi 2014. SDP:n nykyisen periaateohjelman kriittinen tarkastelu. Teoksessa Vasemmiston tulevaisuus. Toim. Alijärvi, Boldt, Kainulainen & Söder. Into. Riika 2014

 

 

 

 

Mainokset