Oman onnen sepän monet haasteet

I

Seuraavassa tekstissä pohdin lyhyesti ”oman onnensa seppää”. Se on hahmo, joka tuntuu löytävän tiensä kerta toisensa jälkeen julkiseen keskusteluun joko enemmän tai vähemmän peiteltynä. Se on eräänlainen fantasia siitä, että jokainen voi takoa oman onnensa, kunhan vain oikein yrittää. Paino sanalla fantasia.

Tavallisesti asiaa kritisoidessamme kiinnitämme huomiota siihen, että kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia tai mahdollisuuksia luoda omaa onneaan. Se on aivan totta, eikä sitä missään nimessä pidä unohtaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on vain koko asian pinta. Mitä jos meillä on vieläkin vähemmän mahdollisuuksia olla oman onnemme tai kohtalomme herroja? Mitä jos elämämme monet sävelet on laitettu nuottiviivalle jo paljon ennen kuin niihin itse olemme voineet vaikuttaa?

II

Tarkastellaan asiaa halun kautta. Voimien yhdenmukaistaminen on olennainen tehtävä kapitalismissa. Kuten Lordon toteaa, jokainen tyrannikin on paljon mieluummin rakastettu. Hänen mukaansa kapitalismia tuleekin käsitellä eräänlaisena halujen regiiminä. Tästä hän käyttää termiä epithumè. Se on johdannainen kreikan sanasta epithumia, joka tarkoittaa halua. Jokainen sosiaalinen tai yhteiskunnallinen rakenne on siis eräänlainen halujen kokoonpano, jolla on oma kuvastonsa. Kapitalistinen epithumè ei siis suinkaan näännytä haluja vaan pyrkii kaappaamaan suuren osa siitä, mikä niille on yhteistä. Tavoitteena luoda yhteiskunta, jossa haluaminen tyydyttää kapitalistista järjestystä. (Lordon 2014, 49.) Asiaa voi ajatella siltä kantilta, että itse elämä laitetaan virtaamaan/liikkeelle tietyllä tavalla, jotta se tukisi pääomasuhteen olemassaoloa sekä pääoman kiertokulkua (sen metamorfooseja ja lisäarvon tuotantoa). Jos ihminen syntyy tällaisen halujen regiimin sisään, on hänen mahdollisuutensa vapauteen, oman onnensa seppäilyyn jo osaltaan menetetty tai ainakin sen saavuttamisen koordinaatit eivät ole hänen itsensä asettamia. Tämä koskee aivan samalla tavalla myös muita mahdollisia yhteiskuntamuotoja. Tämä näkökulma paljastaa myös sen, että yhteiskuntaa ei voida tarkastella lähtöisin yksilöstä, vaan sitä pitää tarkastella lähtöisin sosiaalisesta.

Kapitalistinen epithumè siis tietyssä mielessä listaa ne asiat, joiden tavoitteleminen nähdään tavoittelemisen arvoiseksi. Erilaiset affektit[1] syntyvät tässä prosessissa. Taustalla vaikuttaa rahan, tavaroiden ja työn luoma kolminaisuus, johon voidaan lisätä vielä Lordonin mukaan täydentävä yleinen objekti ”suurenmoisuus”, joka määrittelee kaiken uudelleen kolmen kärkensä kautta: omaisuus, itsensä esittely (korostaminen) ja ammatilliset saavutukset. (Lordon 2014, 50.) Seuraavan kerran kun ihminen jotain haluaa, kannattaa hänen miettiä, miten hänen halunsa asettuu osaksi kapitalistista järjestystä – vai asettuuko? Onko se todella sisäsyntyinen vai onko se tulosta siitä, minkä katsotaan olevan arvokasta? Mikä määrittelee halun kohteen?

Epithumè on siis Lordonin mukaan se, mikä syntyy yhteiskunnan itseensä kohdistuvan jatkuvan työnteon yhteydessä. Hän kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että on olemassa myös toisenlainen ulottuvuus halujen tuotannolle., jota ei jätetä vain ”historian ilman subjektia” tehtäväksi. Hän käyttää termiä epithumogenesis kuvatakseen sellaista toimintaa, jossa tietyt tahot tietoisesti ohjaavat kuvitelmaa haluista, jotta ne tulisivat ohjatuksi heidän päämääriensä mukaisesti. Tämän voi nähdä uusliberalististen yritysten tavasta investoida vahvasti yhdenmukaistamista edistäviin käytäntöihin. (Lordon 2014, 50-51.)

Tarkoitukseni on siis esittää kysymys siitä, missä määrin me todella olemme ”vapaita”. Me nautimme suuresti ajatuksesta, että me itse päätämme omista teoistamme ja valinnoistamme. ”Minun ajatteluanihan ei kukaan määrää!”, toteaa varmasti moni samalla peläten, että asia ei ehkä olekaan niin. Todellisuudessa päätöksiämme ei rajoita vain mahdollisuuksien olemassaolo tai olemattomuus. Niitä rajoittaa myös jokin ennen niitä tuleva tai oleva, mutta myös mahdollisesti suunnitelmallinen muokkaus (Tätä voisi ehkäpä kutsua politiikaksi, mutta määrääkö joku tuon politiikan teon? Onko se siltikään vapaata muokkausta?). Vapaan tahdon ongelma on tietenkin oma kysymyksensä, mutta vaikka hyväksyisimme lähtökohtaisesti ihmisen kyvyn tehdä päätöksen ilman täydellistä ennalta määräytymistä, sotkeutuu vapaa tahto joukkoon haluja ja yhteiskunnallisia järjestyksiä. Siksi niiden ihmisten, jotka haluavat muutoksia maailmaan, täytyy ymmärtää tämä ulottuvuus niin itsessään kuin toisissa. Spinoza on osuvasti kuvannut tätä mm. siten, että imeväinenkin uskoo vapaasta tahdostaan haluavansa maitoa, tai suuttunut poika tahtoo kostaa ja pelkuri paeta. Nostaapa hän esiin myös humalaisen, joka uskoo vapaasta tahdostaan sanovansa asioita, joita kuitenkin myöhemmin selvittyään katuu – hän olisi tahtonut vaieta. Spinoza antaa tuomioksi, että se joka ” siis uskoo puhuvansa, vaikenevansa tai tekevänsä mitä tahansa sielunsa vapaasta päätöksestä, näkee unia silmät auki.” (Spinoza 1994, 142-143.) Oman onnensa seppä tai siihen uskova on siis luultavasti tämä unia silmät auki näkevä hahmo.

Viime aikoina minua on kiinnostanut myös kristillinen perisynnin käsite, koska sillä vaikuttaisi olevan tietynlainen suhde siihen ajatukseen, että emme ole täysin vapaita. Terry Eagelton on käsitellyt aihetta mielestäni sangen onnistuneesti. Perisynnissä ajatus ei ole siinä, että ihminen syntyisi pyhänä saati pahana. Siinä on kyse itse syntymästä, josta meiltä keneltäkään ei ole kysytty mielipidettä. Kun sitten synnymme, me ajaudumme heti ennalta olevien tarpeiden, kiinnostusten ja halujen maailmaan. Syntymässämme olemme jo monien voimien alaisuudessa, jotka muokkaavat identiteettiämme ytimiä myöten. Eagleton jatkaa, että tässä on syy, miksi lapset kastetaan monissa kristillisissä yhteisöissä lähes heti syntymän jälkeen: syntyessään ihminen myös muuttaa kaikkeutta olematta siitä tietoinen. Tätä voi verrata psykoanalyyttiseen teoriaan, jossa ihmisen nähdään olevan jo erinäisten viettien alaisuudessa. (Eagleton 2010, 35.) Miten tällaisessa tilanteessa voitaisiin puhua hyvällä omalla tunnolla siitä, että ihminen vapaasti luo oman elämänsä tai onnensa? Ehkä joku ottaa asiakseen saivarrella siitä, että onni on katsomistavasta kiinni. Ehkä se on osaltaan totta, mutta eikö tuohon tapaan katsoa vaikuta jo tuhannet vapaasta tahdosta riippumattomat voimat tai se halujen regiimi, joka määrittää, mikä on onnea?

On toki varmasti monia asioita, joita ihminen voi tehdä. Hänellä on tietynlainen päätösvalta, mutta tuo päätösvalta on hyvin monilta osin rajoitettua. Usein oman onnensa seppää koskevassa kritiikissä keskitytäänkin siihen, että esimerkiksi mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu, mutta mielestäni mielenkiintoisempi – vaikka edellinen on ehkä poliittisesti akuutimpi kysymys – on kysymys mahdollisuudesta sellaisenaan. Mitä ihmisestä on mahdollista todella tulla, jos hänen ajatteluaan määrittävät tietyt asiat, jotka ovat ennalta määrätty ilman hänen mahdollisuutta vaikuttaa niihin?[2]

III

Kysymys siis vapaasta tahdosta on olennainen yhteiskunnassa, vaikka siihen ei tahtoisi tarttuakaan tai pitäisi sitä jotenkin turhana arkipäivän kokemukselle. Samaan vapaaseen tahtoon kuitenkin liittyy uskoakseni myös ”rationaalisten päätösten” tekemisen ulottuvuus. Esimerkiksi taloustiede usein pitää ihmistä rationaalisena, mutta hyvin tiedetään, että asia ei ole aivan näin. Ihminen on monelta osin epärationaalinen jopa niissä tapauksissa, joissa hän tekee aivan tietoisesti päätöksen. Tämän tason perustana on kuitenkin vielä jokin, joka seurustelee itse tiedostamattoman kanssa.

Tämä herättää kaikkinensa tukun mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin tuskin olen pätevä vastaamaan, mutta niitä on mukava pyöritellä. Kuinka paljon ihmiseltä siis voi vaatia tai häntä voi rangaista, jos hänen vapaatahto on ”alentuneessa” tilassa? Toisaalta voiko ihmistä rangaista, jos hän ei halua osallistua tiettyyn halujen regiimiin, vaan käy vastarintaan? Mitä toisaalta tapahtuisi, jos ihmiset tulisivat täysin tietoisiksi tuosta regiimistä?

Tällä on ehkä mielenkiintoisia yhtymäkohtia ideologian käsitteen suhteen. Meitä ihmisiä vaivaa se, että kaikesta älykkyydestämme huolimatta olemme helposti sokeita. Mutta olemme sokeita aivan tietyllä tapaa. Slavoj Zizek on käyttänyt elokuvan They Live (1988) erästä kohtausta esimerkkinä ideologiasta kirjassaan The Plague Of Fantasies (2008). Elokuvan päähenkilö on löytänyt lasit, jotka paljastavat totuuden maailmasta. Mm. mainokset kertovat lasien läpi katsottuna suoraan sen, mitä ne oikeasti viestittävät. Kun päähenkilö haluaa laittaa lasit ystävänsä päähän, alkaa ystävä vastustella ja syntyy tappelu. Ystävä siis tietää, että hänen halutaan näkevän jotain sellaista, mikä estää häntä jatkamasta suhteellisen rauhaisaa elämäänsä. (Zizek 2008, xiv.) Syvällä sisimmässämme me kyllä saatamme tietää, että jotain muuta on meneillään pinnan alla, mutta emme tohdi katsoa, jotta elämämme ei menettäisi omaa rauhaansa. Me omalla tavallaan haluamme elää omassa fantasiassamme, koska se on arkipäivän kannalta helppoa. Toisaalta, voisimmeko me edes elää ilman jonkinlaista fantasiaa? Eikö täysin vapaa ihminen olisi jonkinlainen joka suuntaan avautuva hahmo, joka ei saa mistään kiinni?

IV

Halusin tässä lyhykäisessä pohdinnassa tuoda esiin sen, että on olemassa ”tiedostamaton” ulottuvuus, jolle me ”alistumme”, mutta samalla me saatamme olla siitä jollain asteella tietoisia, mikä luo mitä mielenkiintoisimman jännitteen. Oman onnensa seppä joutuu siis keskelle monia yhteiskunnallisia virtauksia, joita hän ei todellakaan pysty hallitsemaan. Hän on paljon lähempänä purjevenettä, joka on joutunut keskelle myrskyä tai paremmin voimakkaita merivirtoja kuin tarkoin satelliittiohjattua laivaa, joka puskee vahvan moottorinsa avulla, mihin ikinä mielii.

 

Kirjallisuutta:

Eagleton Terry 2010. On Evil. Yale University Press. New Haven/London.

Lordon Frédéric 2014. Willing slaves of capital. Verso. New York.

Pietarinen Juhani 1995. Spinozan Etiikan suomennos tuottaa iloa. Saatavilla: http://www.netn.fi/files/netn952-08.pdf Haettu: 1.1.2017

Spinoza Benedictus 1994. Etiikka. Gaudeamus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Wheen Francis 2009. Marxin Pääoma. Gummerus. Jyväskylä.

Zizek Slavoj 2008. The Plague Of Fantasies Verso. London/New York

[1] Yksinkertaisesti affektissa on Spinozan ajattelun mukaan kyse ruumiin tilasta, joka joko lisää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiin omaa toimintakykyä. Kyse on myös näiden tilojen ideoista. Affekti voidaan jakaa aktioon ja passioon. Aktiossa tilan syy on adekvaatti, kaikessa muussa on kyse passiosta. (Spinoza 1994, 138.) Spinozan ajattelusta voi löytää tavoitteen vähentää surullisten passioiden valtaa meissä (esim. Pietarinen 1995).

[2] Löysin saman pohdinnan – näin sivuhuomiona – myös Wheenin Marxin Pääomaa käsittelevästä kirjasta, jossa hän siteeraa Marxia, joka 17-vuotiaana oli kouluaineessaan tehnyt huomion, että ”Ihmisten väliset yhteiskunnalliset suhteet alkavat vakiintua monin tavoin ennen kuin meillä on mahdollisuutta vaikuttaa niihin.” (Wheen 2009, 18.)

Mainokset