Lyhyesti luokkatietoisuudesta ja sen eräästä tulkinnasta

Mistä luokkatietoisuudessa on kyse? Kaiken taustalla vaikuttaa se tosiasia, että suhde työläisen ja kapitalistin välillä ei ole henkilökohtainen. Näiden kahden hahmon keskinäinen suhde rakentuu kapitalistiluokan ja työväenluokan väliselle voimasuhteelle. Luokkatietoisuus tarkoittaa työläisen kykyä ylittää oma henkilökohtainen asemansa. Samalla hän luopuu omasta henkilökohtaisesta näkökulmasta ja edusta. (Virén & Vähämäki 2011A, 82.) Kapitalismi kun ei ole inhimillinen järjestelmä. Se on koneellinen järjestelmä, jossa vallitsee epäinhimilliset valtasuhteet. Se ei myöskään ole sama asia kuin markkinatalous. Kuten Virén ja Vähämäki esittävät, se ei ole pelkkä resurssien allokaation järjestelmä vaan resurssien haltuunoton ja tuotannon järjestelmä. (Virén & Vähämäki 2015, 21.) Siksi kysymys luokkatietoisuudesta, erilaisista voimasuhteista on tärkeä eikä sitä voi kukaan politiikkaa todella tekevä ja ymmärtävä ohittaa – on sitten hänen asemansa mikä tahansa.

Mikä sitten on tähän käsitteeseen läheisesti yhdistetty proletariaatti? Se on se osa työvoiman kantajista, jotka uskaltavat katsoa kohti tuotannon todellisuutta eivätkä enää pyöri vain universaalien arvojen piirissä. He katsovat omaa asemaansa selkeästi ja kieltävät itsensä pelkkänä työvoimatavarana. (Virén & Vähämäki 2011B, 106.) Sen suurempia määritelmiä me emme sille tarvitse. Tämän määritelmän luulisi kuitenkin koskettavan ihmistä, mikäli hän ei halua nähdä itseään yhtenä tavarana muiden joukossa. Onkin oireellista, että työväenliike on monelta osin ollut edistämässä ihmisen olemista työvoimatavarana, mutta se on oma tarinansa ja virhe, joka kyllä voidaan korjata, jos siihen vain löytyy tahtoa ja ymmärrystä.

Luokkakäsite tässä kontekstissa nousee siis työvoiman ja pääoman välisestä ristiriidasta. Mikäli väittää, että luokkakäsitteellä ei ole merkitystä, päätyy väittämään, että työvoiman ja pääoman välisillä ristiriidoilla ei ole merkitystä. Se vaatii todellakin jumiutumista sellaiseen maailmaan, jossa yhteiskunnassa todella vaikuttavia voimia ei syystä tai toisesta tohdita tarkastella. Tämä näkyy aivan selkeästi monen itseään sosiaaliliberaaliksi kutsuvan puheissa, joissa maailma näyttäytyy vailla todellisia valtasuhteita, pelkkänä universaalien arvojen neutraalina temmellyskenttänä. He luulevat pystyvänsä taivuttamaan maailman omaan tahtoonsa vain argumentoimalla jo heille edeltä asetettujen kysymysten kautta. Tuo itsenäisyyden puute ei heitä tunnu haittaavan, vaan he uskovat vakaasti voivansa nostaa itsensä hiuksista ilmaan.

Virén ja Vähämäki kirjoittavatkin, että luokkatietoisuus on kykyä ja voimaa kamppailla. Sen puute näyttäytyy kyvyttömyytenä sekä voimien sitomisena epäolennaiseen. Luokkatietoisuuden ytimessä on solidaarisuus. Viren ja Vähämäki pitävätkin sen vastakohtana personifioitua vihollista, kuten vaikka kapitalistia konkreettisena vastustajana sekä konkreettisen politiikan tekemisen välineenä ja kohteena (Virén & Vähämäki 2011, 82.) Esimerkiksi sosialidemokraateilta puuttuu ikävällä tavalla juuri tässä mielessä luokkatietoisuutta. Emme näytä kykenevän hahmottaan asioita järjestelmän tasolla, joten mieluummin sitten kiinnitämme huomiota ”ahneisiin kapitalisteihin”, kun tehtävänä olisi tuon järjestelmän muuttaminen siten, että meillä ei olisi näitä ”ahneita kapitalisteja”. Yksittäinen kapitalisti on vain aina pääoman omanlainen lihallistunut muoto, ei enempää, ei vähempää. Kertauksena: kyse ei ole henkilökohtaisista suhteista, vaan luokkasuhteista.

Virén ja Vähämäki kirjoittavat myös siitä, että uuden oikeiston menestys ei johdu niinkään sen vahvuudesta, vaan vasemmiston heikkoudesta. Vasemmiston poliittinen ohjelma, kun on supistunut ylihistorialliseksi moralismiksi, jonka ainoa toiminnan kriteeri on ”heikomman puolelle asettuminen”. Mistä tämä johtuu? Vasemmisto on kieltäytynyt kapitalistisen yhteiskunnan analyysista ja korvannut sen ylihistoriallisissa arvoilla ja, kuten kirjoittajat kuvaavat, päivänpolitiikkaan juuttuvalla näpertelyllä. Näin työväenluokan organisoitumiskyky on heikentynyt. (Virén & Vähämäki 2011A, 83.) Tämä näkyy selvästi myös sosialidemokraattisessa toiminnassa, jossa kysymys on nykyään lähes aina arvoista, jotka vieläpä esitetään universaaleina (vaikka jokainen tietää niiden historiallisen luonteen), vaikka paljon hyödyllisempää olisi nimenomaan katsoa rohkeasti tuotannon todellisuuteen, kieltää itsensä pelkkänä työvoimatavarana ja pyrkiä oman elämän haltuunottoon. Siinä on se työväenliikkeen alkuperäinen ele, jos joku on sitä joskus miettinyt.

Meillä on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkamme sillä radalla, että jauhamme arvoista hamaan tulevaisuuteen ja harjoitamme moralistista kritiikkiä, jonka tehottomuus on todistettu historiassa täysin, tai sitten todella alamme miettimään paluuta tuotannon todellisuuteen. Jos tämä on jonkun mielestä vanhanaikaista, niin hänen itsensä täytyy kysyä itseltään, miten ajassa liikkuva analyysi työvoiman ja pääoman suhteesta on mukamas vanhanaikaista, mutta sitten lörpöttely ylihistoriallisen moralismin tuudittamana on niin ihastuttavan nykyaikaista?

 

Lähteet:

Eetu Viren & Jussi Vähämäki 2011A. Kuusi teesiä uudesta oikeistosta http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn114-15.pdf. Niin& Näin 4/2011

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011B. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

 

Mainokset

2 Comments

  1. Päivitysilmoitus: Yhteistunne – Joonas Honkimaa

Kommentointi on suljettu.