Aktiivimalli ja inhimillinen pääoma

Viime aikoina politiikassa on kuohunut. Työttömien aktiivimalli on ollut erittäin suosittu keskustelunaihe eikä suotta. Itse asiassa kirjoitin itsekin hieman aktiivipolitiikasta toisaalla. Sen voi käydä lukemassa täällä. Hahmottelin siinä sitä, miten nykyinen aktiivipolitiikka ja kriisi kietoutuvat toisiinsa. Ajatus on vielä hyvin alustavalla asteella, mutta tarjoaa uskoakseni hyvän lähtökohdan nykyisen aktiivimallin kritisoimiselle, koska asialle haetaan selitystä tuotannon todellisuudesta eikä päädytä vain huutelemaan esimerkiksi uusliberalismin pahuutta sellaisenaan. Toivottavasti jaksatte käydä lukemassa. Teksti oli alun perin paljon pidempi, mutta lyhensin sitä huomattavasti. Ajattelinkin käsitellä joitakin poisjätettyä kohtia seuraavassa. Erityisesti haluaisin kirjoittaa lyhyesti inhimillisen pääoman roolista tässä kaikessa.

Monesti poliittisessa keskustelussa unohdetaan, minkälaisten olettamusten ympärille tiettyjä päätöksiä tehdään. Esimerkiksi enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti meitä ohjaa useasti ajatus homo oeconomicuksesta. Adam Smith kuvasi tuota hahmoa kaksi vuosisataa sitten kauppiaaksi, joka pyrkii kaupanteon kautta edistämään omaa etuaan. Satavuotta Smithin jälkeen saapui Jeremy Bentham antoi oman lisänsä tuohon hahmoon. Hänelle se näyttäytyi kipua välttävänä ja mielihyvää tavoittelevana olentona. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa syntyi vielä uusi versio homo oeconomicuksesta. Tämä on sen uusliberalistinen versio. Sille on tyypillistä kyllä yhä voiton tavoittelu ja oma etu, mutta nyt hänen koko olemuksensa itsessään tulee yritysmäiseksi. Hänestä tulee inhimillistä pääomaa, human capital. (Brown 2015, 32.) Tämä viimeisin versio homo oeconomicuksesta eroaa edellisistä siis siten, että sen subjekti on samaan aikaan osa yritystä kuin myös yritys itsessään. Näin ollen esimerkiksi aktiivipolitiikan tavoite työmarkkinakelpoisuuden kasvattamisesta tulee nähdä tätä muutosta vasten. Ihmistä ei käsitellä enää kansalaisena sellaisenaan, vaan inhimillisenä pääomana.

Brown kuvaakin osuvasti, että inhimillisenä pääomana kansalaisia voidaan kohdella sen mukaan, miten heidän nähdään potentiaalisesti vaikuttavat bruttokansantuotteeseen. Inhimillisenä pääomana yksilö on siis yhtä aikaa vastuussa itsestään, mutta myös mahdollisesti kokonaisuudelle joutava elementti. (Brown 2015, 110.) Ei tarvitse olla suuri mietiskelijä, että näkee tämän ajatuksen olevan vahvasti taustalla joissakin aktiivitoimissa. Ihmisen hyvinvoinnista huolehtiminen kytkeytyy tarpeeseen saada hänestä tuottava pääomalle. En väitä, että asia olisi näin lähtökohtaisesti kaikissa aktiivitoimissa, mutta kiinnittäkää huomiota seuraavalla kerralla siihen, miten nimenomaan pääoman itsensä hyvinvoinnin ulottuvuus kampeaa tavalla tai toiselle mukaan keskusteluun. Se vain ilmaistaan kauniimmin, koska suoraan sitä ei voi sanoa, joten vedotaan mieluummin ”kansakunnan oikeustajuun” tai muuhun vastaavaan, kenties huoleen ihmisten syrjäytymisestä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, kun pääoman ainoa reaalin ulottuvuus on nimenomaan rahan kiertokulun itseliikutus ja itselisäys (esim. Zizek 2009, 14). Mikäli ihmisestä tulee inhimillistä pääomaa, on hän osa tätä reaalin ulottuvuutta sellaisenaan. Puhe kansalaisesta, jolla on luovuttamattomia oikeuksia alkaa rappeutumaan hiljakseen. Ja tämä tapahtuu ihan sen takia, että monet jäävät kritiikissään ns. sekundaariselle tasolle eivätkä kyseenalaista pääomaa yhteiskunnallisena suhteena, vaan pitävät sitä luonnollisena. Se olisi kuitenkin oman kirjoituksensa aihe ja yritän pitää itseni tällä kertaa kurissa mitan suhteen.

Jatketaan vielä hetki inhimillisestä pääomasta ja homo oeconomicuksesta. Brown näyttää nimittäin asettavan ne vahvasti vastakkain kansalaisen käsitteen kanssa, johon jo aiemmin viitattiin. Hänen mielestään kansalaisuus, jota koskettaa niin julkiset asiat kuin yhteinen hyvä, ajautuu ongelmiin, kun jäljellä on vain homo oeconomicus. Kyse ei ole vain siitä, että kaikki poliittinen tulee sulautetuksi taloudellisten termien sisälle tai miten julkiset hyödykkeet joutuvat alirahoituksen kouriin. Kyse on myös siitä, että tällaisessa tilanteessa itse kansalaisuus menettää merkityksensä politiikan ytimessä. (Brown 2015, 39.) Olennaista on kysyä, kohteleeko nyt esiin nostettu aktiivimalli ihmistä kansalaisena vai inhimillisen pääomana? Uskon vahvasti, että vastaus on jälkimmäinen.

Kun ihminen siis käsitetään inhimillisenä pääomana, samalla katoaa ajatus siitä, että tasa-arvo olisi meidän luonnollinen suhde toisiimme. Tasa-arvo ei toimi enää uusliberalisoidussa demokratiassa a priori. Kuten Wendy Brown kirjoittaa, lainsäädännössä, oikeuskäytännöissä kuin yleisessä mielikuvituksessa epätasa-arvoisuus asettuu normaaliksi – peräti normatiiviseksi. Täten demokratia, joka rakentuu ajatukselle inhimillisestä pääomasta, ei ole tasa-arvoisen kohtelun ja suojelun tila. Siellä on aina voittajia ja häviäjiä. Mutta ehkä olennaisinta on se, miten työ menettää merkityksensä kategoriana, kun kaikki ihmisyyttä myöten on pääomaa. Samalla nimittäin katoavat ne kollektiiviset muodot, luokat ja analyysien pohjat, joiden avulla vieraantumista, riistoa ja työläisten välisiä suhteita on voitu tarkastella. (Brown 2015, 38.) Tämä jos mikä olisi syytä ottaa huomioon, kun yritetään löytää järkeä aktiivimallin järjettömyydestä tai yleisesti hallituksen työ(voima)politiikasta. Ei ole totta, että he tekisivät sen tyhmyyttään tai että he eivät ymmärtäisi, mitä he tekevät. He todellakin tietävät, mitä tekevät – ja tekevät sen valitettavasti aika tehokkaasti.

Lähteet:

Brown Wendy 2015. Undoing the Demos: Neoliberalism’s Stealth Revolution. Zone Books. New York.

Zizek Slavoj 2009. First as tragedy, then as farce. Verso. London.

Mainokset

1 Comment

Kommentointi on suljettu.