Hetkinen, sä taidat varastaa kottikärryjä? – Vielä aktiivimallista

Zizek kirjoittaa kirjassaan Väkivalta (2012) vanhasta vitsistä. Työntekijää epäillään varkaaksi, joten aina hänen lähtiessään pois töistä hänen kottikärrynsä tarkastetaan huolella. Mitään ei tahdo löytyä. Sitten vartijoilla viimein välähtää. He tajuavat, että työntekijä varastaa nimenomana kottikärryjä. Tätä vitsiä Zizek käyttää esimerkkinä siitä, miten kyseinen esimerkki pätee myös väkivaltaan. Olemme monesti tavattoman kiinnostuneita ”subjektiivisesta”, selkeästi osoitettavasta väkivallasta, mutta meiltä jää huomiotta väkivallan toinen taso. Hän antaakin neuvoksi sen, että meidän tulisi ottaa askel taaksepäin, jotta näkisimme tuon toisen tason. (Zizek 2012, 5.)

Monesti olen tätä vitsiä muistellut. Viimeksi aktiivimallin kohdalla. Me olemme tavattoman kiinnostuneita – on ihmisen poliittinen asennoituminen sitten puolesta tai vastaan – kyseisen mallin selkeästi havaittavista ominaisuuksista. Aivan kuin sen taustalla ei vallitsisi mitään sen kummempaa. Aivan kuin kysymys ei olisi astetta laajempi. Meidän ongelmamme on nimittäin se, että mielikuvituksemme ja kielemme on niin typistynyt, että emme edes pysty kuvailemaan omaa vapauden puutettamme.

Aloitetaan työstä. Antiikin kreikkalaiset eivät esimerkiksi tunteneet käsitettä ”työ” siten, että siinä olisi yhdistyneet raadanta elämän ylläpitämiseksi ja itsensä toteuttaminen. Heidän käyttämä terminsä ponos/labor tarkoitti mm. koettelumusta, vaivaa sekä taakkaa. Tällainen työ nähtiin tekijäänsä orjuuttavaksi, koska hän alistui toisten tahtoon. Se esti häntä tavoittelemasta mm. tunnustusta persoonalleen eli korkeampia tarkoituksia. Esiporvarillinen työ oli näin ollen luonteeltaan jotain vallan toista kuin porvarillinen työ, koska siihen ei sisältynyt subjektiksi tuloa työn kautta. Se oli vailla vapausperspektiiviä. Talous oli kotitalouden järkevää huolenpitoa, johon liittyivät niin väki kuin esineet. Työllä ei ollut kytköstä itsensä toteuttamiseen välineenä. (Siltala 2007, 35-36.) Antiikin kreikkalaisille puhe aktiivimallista olisi siis näyttäytynyt hyvin oudossa valossa. He olisivat kenties kummastelleet sitä tavatonta raadannan kaipuuta, mikä yhteiskunnassamme vallitsee. Nokkelimmat varmasti voisivat aloittaa tässä keskustelun antiikin Kreikan orjataloudesta, mutta se ei poista sitä, miten he käsittivät työn.

Eikä työ jakaantunut vain edellä esitetyllä tavalla. Työn käsitteeseen liittyy läheisesti myös termit poien ja prattein sekä poiesis ja praksis. Seuraan näiden määrittelyssä Vähämäen ja Holvaksen esitystä. Poien viittaa käsityöläisen tekniseen taitoon. Se on taitoa tuottaa esine. Prattein tarkoittaa toimintaa, jonka päämääränä on itse toiminta sekä toiminta hyvin. Poiesis viittaa tuotantoon, jota ohjaa ulkoinen päämäärä. Praksis viittaa itsenäiseen toimintaan, jota ohjaa sisäinen päämäärä. (Holvas & Vähämäki 2005, 11-14.) Mm. Virno on esittänyt, että nykypäivän työssä praksis ja poiesis liittyvät toisiinsa (Virno 2006, 47).

Toinen tärkeä askel taaksepäin on sitten kyseenalaistaa nykyinen yhteiskunnallinen muoto, jossa käsitteemme työstä elää. Jo jokin aika sitten yritin asiaa hahmotella täällä. Tulen joskus tekemään asiasta selkeämmän esityksen, mutta nyt tyydyn linkittämään vanhan tekstini sekä kommentoimaan asiaa hieman. Kuten voimme huomata, kapitalistinen valtasuhde rakentuu kahdelle eri tasolle. Näistä jälkimmäisen kanssa me kamppailemme silloin kun käymme vääntöä palkoista, työehdoista ja niin edelleen. Oikeastaan aktiivimallin kritiikki toimii pitkälti tällä tasolla. Se ei oikeastaan päädy kritisoimaan pohjimmaista yhteiskunnallista suhdetta, vaan on huolissaan tuon suhteen sisällä tapahtuvasta voimien tai vallan tasapainoista. Tämä on toki tärkeää, mutta se ei voi toimia kuin korkeintaan viivytystaisteluna, koska se ei koskaan kykene lopettamaan pääomasuhdetta. Virén ja Vähämäki ovatkin esittäneet, että palkkaa ja tulonmuodostusta koskevat kamppailut kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat ”sekundaarisia”. Perusteita tälle haetaan siitä, että nämä eivät kosketa itse pääomasuhteen olemassaoloa. (Virén & Vähämäki 2015, 27.)

Jos siis todella haluamme kritisoida aktiivimallia, täytyy harjoitetun kritiikin ymmärtää, että todellinen kamppailu ei sijaitse helposti havaittavalla tasolla (”onko kottikärryissä varastettua tavaraa?”, vaan laajemmalla tasolla (”Hetkinen, sä taidat varastaa kottikärryjä?” Ensin meidän pitää pystyä katsomaan ohi luutuneen työkäsitteen, joka sokaisee meidät leikkimään sitä aivan samaa peliä, jota mukamas niin kovasti vastustamme. Sitten meidän pitää osata katsoa yhteiskunnalliseen suhteeseen, jotta emme leikkisi olevamme vapaita, kun kuitenkin valitsemme vain annettujen koordinaattien ehdoilla.

Lähteet:

Holvas Jakke & Vähämäki Jussi 2005. Odotustila – Pamfletti uudesta työsta.
Kustannusosakeyhtio Teos. Helsinki
Siltala Juha 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otavan kirjapaino Oy. Kerava.
Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.
Virno Paolo 2006.Väen kielioppi. Tutkijaliitto. Helsinki
Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Otava. Keuruu.

Mainokset