Ennen tiesin

Halusin kirjoittaa jotain nasevaa aktiivimallista ja sen ympärillä pyörivästä keskustelusta, mutta sitten en vain jaksanut. Tajusin, että olen sanonut jo kaiken tarpeellisen tällä hetkellä muissa teksteissä, joten se ei tekstinä olisi suonut minulle itselleni yhtään mitään. Siksipä päätin kerätä rohkeuteni ja kirjoittaa hieman jostain muusta, mikä on kiehtonut mieltäni siten kuin vain uusi tieto voi mieltä kiehtoa: tuntuu kuin sydämessä olisi pieni kutina ja ajatus valpastuisi, puhe hakeutuu kerta toisensa jälkeen sen teemoihin.

Viime aikoina on minun mieltäni kovasti kiehtoneet monet sellaiset aatokset, jotka voitaisiin luokitella luultavasti kuuluvan enemmän teologian kuin varsinaisesti filosofian piiriin. Molemmat asioita, joista minulla on vain innokkaan amatöörin hankkimat tiedot sekä taidot. Se on uskoakseni kuitenkin tarpeeksi, jotta uskaltaudun aiheesta jotain kirjoittamaan.

Tunnen kuitenkin lievää vaivaantuneisuutta kirjoittaessani näistä asioista. Se kertoo varmasti jotain aikakaudestamme – ei pelkästään minusta. Ihminen saa olla melkein mitä mieltä tahansa, mutta käsitys ihmisestä pitää olla mahdollisimman tyhjä. Palaan jälleen kerran Chestertonin ääreen. Hän kirjoitti aikanaan, miten viimein, kun voisimme kaikki puhua ihmisen luonteesta, lähes kukaan ei siitä puhu. Hän esittää, että vanha kielto piti sisällään sen, että vain oikeaoppiset saivat puhua uskonnosta, mutta nykyinen moderni vapaus tarkoittaa, että kenelläkään ei ole lupaa puhua siitä. Hän kuitenkin uskoi, että on olemassa muutamia, jotka yhä uskovat, että tärkein sekä kaikista käytännöllisin asia ihmisessä on hänen näkemyksensä maailmankaikkeudesta. Kenraalille on toki tärkeää tietää vihollistensa luku, mutta vielä tärkeämpää on tietää vihollisen filosofia. (Chesterton 1986, 41.) Siksi siis sananen vakaumuksesta tai uskosta.

Vaikka me ihmiset kuinka tahtoisimme kuvitella toisin, meillä jokaisella on jonkinlainen vakaumus, joka ei kosketa järkeä. Lopulta meidän syvimmätkin moraaliarvot rakentuvat toteamukselle: ”Asia on niin, koska minä sanon sen olevan niin!” Jokainen tietää miksi-kysymysten sarjan murskaavan voiman, joka päättyy lopulta sanaan siksi. En usko, että elämän mielekkyyttä, pyhyyttä tai yleistä arvoa voidaan perustella koskaan puhtaasti järjellä siten, että vastaus olisi täysin vedenpitävä. Se vaatii vakaumuksen, joka ei vaadi itseltään kuin itsensä. Muistelisin Heideggerin todenneen – ja voin olla tässä väärässäkin – että vaikka selvittäisimme kaikki maailman salaisuudet sen suhteen, miten se toimii, jää jäljelle yhä kysymys: miksi? Kysymys olemisesta sellaisenaan jää meitä vaivaamaan. Olemisen tuska täytyy siis ratkaista jotenkin, vaikka keksimällä hatusta sanalle siksi tarpeellinen sijainen.

Tämä olemisen ongelma ehkä johdattikin minut hiljalleen teologian tai paremmin sen laitamien äärelle. Eksyin sen pariin sellaista polkua pitkin, jota ei välttämättä moni ole kulkenut – ehkä kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin –  mutta ne, jotka siellä ovat askeleitaan ottaneet, olivat sen tallanneet minulle kohtuullisen helposti seurattavaksi. Toki polku on vieläkin minulle outoa seutua kaikkine pintaan nousseine juurine, jotka voivat varomattoman matkamiehen kaataa nenälleen, tai pöheikköineen, jotka ovat omiaan aiheuttamaan naarmuja sekä hampaiden kiristystä. ”Miksi edes lähdin tätä polkua kulkemaan?”, moni saattaa todeta. ”Eihän täällä saa kuin pahan mielen.” Mutta ehkä pahamieli on se hinta, joka täytyy maksaa, jos aikoo olla tässä maailmassa jotain muutakin kuin pelkkä yleisö.

Vaikka reittiä on siis ollut kohtuullisen helppo seurata, on siellä kulkeminen aina eri asia. Paraskaan kartta, tienviitta tai muu merkki ei anna keholle sen suurempaa voimaa, vaikka mielen raskautta se voikin helpottaa. En kyllä tiedä liioittelenko suuresti, mutta omalle poliittiselle ajattelulle tuo polku on tuottanut merkittävän muutoksen – ja tehnyt sille myös uskoakseni hyvää. Ei se ole perusvakaumustani sinänsä mihinkään muuttanut, mutta se on auttanut näkemään asiat hieman toisenlaisesta kulmasta. Olen yhä jonkin sortin ”marxilainen” ja myös sosialidemokraatti (mitä se luoja paratkoon enää edes tarkoittaa minulle tai muille, koska usko, uskonloikka on tänä päivänä niin ruma sana, että jokainen liike muotoutuu yhdeksi sekamelskaksi, joka ei pidä sisällään mitään ylvästä. Kadotuksessa ei tehdä eroja ja sen kyllä huomaa.), mutta siihen on tullut tietty antifilosofinen kulma, joka siihen on tosin kenties aina piilevästi sisältynyt, vaikka en uskalla tätä omilla taidoilla, saati tiedoilla liikoja alkaa tarkemmin erittelemään. Olen yhä enemmän alkanut hyväksymään, että totuus ei ole löydettävissä omin voimin. Tarvitaan tietty ulkoinen tapahtuma tai voima, joka avaa totuuden. Kenties paradoksaalisesti samalla olen oppinut hyväksymään sen, että ei lopulta historia, Jumala tai mikään muukaan takaa yhtään mitään: ei totuutta, ei asioiden järjestystä tai järkeä. Suurta toista ei kenties ole olemassa, mutta se ei estä minua luottamasta siihen, kuten kenties Zizek asettelisi sanansa. Lopulta kaikessa on kyse uskonloikasta, minkä käsitteenä on tunnetuksi tehnyt ennen kaikkea Kierkegaard. Toisin sanoen täyttä varmuutta ei koskaan voi saavuttaa. Totuus ei kuitenkaan vaadi mitään muita todisteita kuin itsensä.

Seikkailuni tuolla polulla on siis vakauttanut ajatteluani, mutta se on tehnyt sen ristiriitaisesti murskaamalla samalla ajattelultani ”varman pohjan”. Kenties voisi sanoa, että ennen minä tiesin, nyt minä vain uskon. Älkääkä sanoista huolimatta käsittäkö tätä uskonnollisessa merkityksessä. Esimerkiksi aiemmin vaaleissa käyttämäni slogan Aatteella on väliä pitää ajattelussani yhä paikkansa. Mutta jos siihen ennen sisältyi annos ”kiihkoa”, on tuo ”kiihko” muuttanut muotoaan. Olen omaksunut näkemyksen, jota kutsun positiiviseksi fundamentalismiksi. Puolustan yhä totuutta tarpeen tullen, mutta yhä vähemmissä määrin se horjuttaa minua sisäisesti, jos joku on sitä vastaan. Se ei taas tarkoita sitä, ettenkö olisi omistautunut vastustajan totuuden ”tuhoamiselle”.

Lähteet:

Chesterton G.K. 1986. Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

 

Mainokset