Kissat eivät ymmärrä huumoria

Kuulemani mukaan taivaassa ei ole huumoria, koska tuska on kaiken huumorin enemmän tai vähemmän peitelty tausta. Myös Nietzsche on todennut sen, miksi juuri ihminen kaikista olennoista nauraa: hän kärsii niin suuresti, että hänen täytyi keksiä nauru. Radiostakin sain kuulla, että erään nauruepidemian taustalla olisi ollut tiukan kurin tuottama trauma tai muu pahoinvointi, joka laukesi laajamittaisena naurujen aaltona, joka tuntui kestävän ja kestävän.

Vielä ei ole siis havaittu kissojen ja koirien nauravan. Vielä en ole löytänyt pientä kissaani tuijottamasta seinää syvissä mietteissä. Vielä en ole kuullut tuon karvakasan suusta mietinnän päättävää makoisaa naurua, jota saattelisi pienet kyyneleet valuen kissanpojan karvaisia poskia pitkin. Vielä en ole nähnyt kissani kierivän pitkin lattioita nauraen maailmalle niin, että sanat eivät tahdo tulla ulos. Vielä en ole nähnyt kissani myöskään kiinnittelevän piikikkäitä koukkuja sanojensa pitimiksi ja ripustavan niitä minuun tehden pilkkaa ja hauskuuttaen omalle paikalleen asettunutta koiraa, joka toimisi hänen standp-up-shownsa yleisönä. Kissat eivät ymmärrä huumoria. Kissoja ei olemisen ongelma haittaa tuon taivaallista. Ne menevät kupilleen ja syövät nappulansa. Sen jälkeen ne ottavat torkut.

Muistelisin Zizekin kirjoittaneen Jugoslavian hajoamisesta, että ensimmäinen merkki siitä, että jokin oli todella huonosti, oli vitsien katoaminen. Huumori on siis jotain sellaista, joka pitää tuskan kurissa ja estää sen muuttumisen joksikin vakavaksi. Ilman huumoria, ilman hyviä vitsejä elämän typeryydestä väkivalta astuu tilalle.

Jos siis kuvainnollisesti taivaassa ei ole huumoria, niin tuskin sitä on helvetissäkään. Taivaassa huumori puuttuu, koska tuskaa ei ole, helvetissä siksi, koska se ei ole jarruttamassa tuskaa. Ihmiskunnan kannattaisi ollakin varuillaan sen kanssa, että poistaessaan huumorin, onko se poistamassa sitä taivaan vai helvetin tieltä. Kovin taivaalliselta kun tämä maailma ei näytä.

Mainokset