Ilonpilaaja

Kirjoitin viime tekstissä siitä, miten vaikeaa voi olla asioiden myöntäminen, vaikka me kaikki tietäisimme asioiden todellisen laidan. Tuota kirjoittaessani tuntui koko ajan siltä, että varmasti olin asiasta – tuosta myöntämisen vaikeudesta – jotain mielenkiintoista joskus lukenut, mutta en vain saanut sitä päähäni. Jälleen kerran saan kuitenkin kiittää alitajuntaani, koska eksyin sattumalta, tai sitten en, sellaisten muistiinpanojen ääreen, joissa tästä ilmiöstä kirjoitettiin.

Zizek antaa kirjassaan How to Read Lacan (2007) aiheesta valaisevan esimerkin. Ajatellaan, että meillä on joukko ihmisiä, jotka kaikki tietävät jonkin likaisen yksityiskohdan. He myös tietävät toistensa tietävän tämän samaisen yksityiskohdan. Sitten erään kerran yksi heistä päättää sylkäistä tuon tiedon ilmoille ja kaikki nolostuvat. Zizek kysyy, miksi näin? Kaikkihan he tiesivät tuon asian eikä kukaan saanut käyttöönsä uutta tietoa. Kyse on siitä, että nyt tuo ryhmä ei voi enää kuvitella tai elää siten kuin kukaan ei tuota tietäisi. Suuri Toinen tietää nyt tämän samaisen likaisen yksityiskohdan. (Zizek 2007, 25.)

Kun siis ihmettelin viime kirjoituksessa sitä, miksi tiettyjä asioita ei suostuta ottamaan esille tai myöntämään, niin edellinen esimerkki antaa siihen hyvän vastauksen. Se pakottaisi meidät elämään tietoisesti niiden asioiden kanssa. Se pakottaisi meidät tekemään jotakin. On paljon helpompi toimia siten kuin mitään sen suurempaa ongelmaa ei olisi tai että emme tietäisi. Tällöin mikään ei pääse häiritsemään ”tavallisen arjen” mukavaa poljentoa. Muistelen Zizekin kirjoittaneen samaisesta ilmiöstä koskien Yhdysvaltojen sotarikoksia ja miksi oli tärkeää, että tietovuotajat ovat niitä paljastaneet. Kyse ei ole siitä, ettemmekö olisi tienneet, että rikoksia tapahtuu, vaan siitä, että olemme voineet tähän asti esittää, että emme mukamas tiedä. Sitten tulee joku, joka tuo kaiken niin selvästi esille, että kukaan ei voi enää asiaa kieltää. Kukaan ei voi enää jatkaa elämäänsä siten, että ei mukamas tietäisi.

Suurin vihollinen on siis tietämättömyys, mutta ei tietämättömyys sinänsä. Kyse on tietämättömyydestä, joka on täysin harkittua – joko laiskuudesta tai turvallisuudentunteesta johtuen. Me emme tunnu haluavan, että joku hölösuu tulee ja kertoo sen, minkä oikeastaan kaikki jo tiesivät. Siksi kenties sanotaan, että totuuden puhuja ei saa yösijaa. Hän kun menee ja tuhoaa sen mukavan arjen, jonka varaan politiikassakin moni rakentaa uraansa. Ilonpilaaja, perkele!

Lähteet:

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

Mainokset