Pelkoja ja vavistuksia filosofien ja Paavalin kanssa

Spinoza määrittää pyyteen ja halun siten, että halu viittaa ihmisisiin heidän ollessaan tietoisia pyyteestään. Erotellessaan aiheeseen liittyviä seikkoja, Spinoza tuleekin tulokseen, että emme suinkaan tahdo tai pyydä mitään siksi, että pitäisimme sitä hyvänä sinänsä. Asia on oikeastaan vallan päinvastoin. Me pidämme jotain hyvänä, koska haluamme, pyydämme ja tahdomme sekä pyrimme siihen. Jos joku siis uskoo tekevänsä asioita vapaasta tahdostaan, niin hän näkee Spinozan mukaan unia silmät auki. (Spinoza 1994, 143,146.) Riippumatta siitä kuinka ankarasti Spinozan ajatuksen hyväksyy (ja ehkä itsekin kärjistän sitä aivan tarkoituksella), on siinä monta asiaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Olen itse käsitellyt sen joitakin puolia tekstissäni Oman onnen sepän monet haasteet. Tällä kertaa tahtoisin kuitenkin miettiä enemmän sen poliittisia seurauksia arkipäiväisemmässä mielessä.

Mikäli ajatuksemme hyvästä määrittyy sen mukaan, mitä me haluamme, nousee olennaiseksi poliittisen toiminnan kannalta halujen hallitseminen. Miten saada ihmiset haluamaan jotakin ja välttämään toista? Mutta Spinozan näkemys avaa yksilön kannalta myös jotain paljon synkempää ja radikaalimpaa. Missä menevät minun vapaan tahtoni rajat? Olenko oikeasti minä vai pelkkä voimien yhteenliittymä, joka kuvittelee kulkevansa vapaana, vaikka kaikki on vain pelkkää illuusiota? Oikeastaan minut sai kirjoittamaan tästä aiheesta Kierkegaardin kirja Pelko ja vavistus. En ole sitä vielä saanut loppuun ja ikioma kappaleeni saapui vasta eilen postissa. Tässä omassa kappaleessani oli kanteen nimen lisäksi printattu pidempi pätkä koskien juuri tätä asiaa. Vapaasti suomennettuna ja tiivistettynä Kierkegaard kysyy, että jos ei ole ikuista tietoisuutta, vaan pelkkä kuohuva voima, niin olisiko elämä mitään muuta kuin epätoivoa? (Kierkegaard 2005.) Täytyy myöntää, että kyseinen kysymys on vaivannut myös minua.

Jos me siis näemme unia silmät auki, niin paljonko meillä on tehtävissä? Ehkä tämä on yksi niistä syistä, minkä takia olen tuntenut jonkinlaista vetoa teologian suuntaan. Kyse on siitä, että pelkkien kuohuvien voimien sijaan tahdon säilyttää jonkin tekijä X:n, joka antaa mahdollisuuden nimenomaan tehdä muutakin kuin nähdä unia silmät auki. Ehkä se on pelkkää harhaa, mutta niin on ehkä myös se, että kirjoitan näitä kirjaimia mukamas omasta vapaasta tahdostani. Tästä tulikin mieleen eräs väittely, jossa osallisina oli minä ja toinen eräisiin juhliin kutsuttu. Kävimme kiivasta keskustelua vapaasta tahdosta ja päätin ottaa sen linjan, että se on mahdoton, jos mennään puhtaan materialistiselle pohjalle, koska kaikki voitaisiin pistää pelkän syy-seuraus-suhteen sisään. Kenties joku minua nokkelampi löytäisi (vaikka aina kvanttimaailmaa pitkin, josta tiedän tasan yhtä paljon kuin joku, joka on sattunut lukemaan mielenkiintoisen tieteisfantasiaromaanin) tuohon ratkaisun, mutta se ei tässä ole olennaista. Olennaista on se, että vastaväittäjä tuntui hyväksyvän oletuksen, mutta silti kummallisesti puhui jostain aivojen todennäköisyyslaskennasta, jonka perusteella päätös tehdään ja piti tätä vapaan tahdon merkkinä. Tiedä tuota, mutta minusta koko tuo prosessi, jos oikein hiuksia halotaan, oli jo päätetty, mikäli se oli mennäkseen tietyllä tavalla, koska materiaaliset voimat johtivat tuota laskentaa. Sanomattakin selvää oli, että olimme jonkinlaisessa umpikujassa enkä jaksanut enää väitellä sen näkökannan puolesta, jota kohtaan tunsin Kierkegaardin sanoin pelkoa ja vavistusta.

Mutta jos yritetään löytää tästä kaikesta jotain huvittavaa, niin onhan se hauskaa seurata ihmisiä, jotka ovat niin tavattoman varmoja omien näkemystensä hyvyydestä. Omalla tapaa tuollainen hauska tapaus olen itsekin, mutta pienellä twistillä: minä tasan tarkkaan tiedän näkemysteni nojaavan johonkin, mihin olen tavalla tai toisella päättänyt luottaa (mutta teinkö sitäkään vapaasta tahdosta?). Tietyt ihmiset yleensä, kun tuppaavat saamaan aikamoisia itkupotkuraivareita, kun kaikki eivät haluakaan heidän mukaisesti, koska ovat itselleen todistelleet, että he ovat yleisen hyvän puolella. En tässä todellakaan puolusta relativismia, pois se minusta, mutta en myöskään aio sulkea ovea siltä mahdollisuudelta, että millään ei ole yhtään mitään väliä. Tuota mahdollisuutta pienentääkseni yritän siis kehittää jotain sellaista, jota voisi kutsua teologiseksi politiikaksi, joka takaisi asioiden merkityksen. Tähän törmäsin eräällä tavalla Badioun Paavalista kertovassa kirjassa. Eräs mielenkiintoisimmista ulottuvuuksista Paavalissa onkin nimittäin hänen järkähtämätön uskollisuutensa ”aatteelle”. Hänen ajattelussaan totuusproseduuri ei sisällä erilaisia asteita. Joko ihminen osallistuu perustavan tapahtuman julistamiseen ja menee sen avaaman polun kanssa loppuun asti tai sitten hän ei todella ole ”mukana”. (Badiou 2003, 22.) Tätä järkähtämättömyyttä pyrin noudattamaan hieman toisessa kontekstissa.

Pienenä loppusoittona jatkan hieman Paavalista, vaikka se rikkookin nyt pahasti tekstin rakennetta. Tahdon kuitenkin tuoda esille vielä hänestä kumpuavan universalismin ajatuksen. Paavalin ajattelussa olennaista onkin, että hän pyrkii pystyttämään uuden kristillisen diskurssin. Tämä tarkoittaa sen erottamista juutalaisesta ja kreikkalaisesta diskurssista. (Badiou 2003, 41-42.) Lisäksi Paavalia ajaa eteenpäin se, että etniset tai kulttuuriset erot – mm. kreikkalaisten ja juutalaisten välillä – eivät ole mitään. Uudessa järjestyksessä näillä kahdella ei ole eroa. Kuten kirjeessään roomalaisille kohdassa 10:12 hän toteaa: ”Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.” (Badiou 2003, 57.) Paavalin suurin intohimo onkin – onhan hän kansakuntien apostoli – universalismi. Hänen vakaumuksensa on, että tapahtuman tila tai ”alue” tulee sen tuottamilta vaikutuksiltaan ylitetyksi. (Badiou 2003, 95.) Vaikka tapahtuma kosketti suoraan juutalaisuutta (se tapahtui sen ”sisällä”), sen vaikutukset koskevat koko ihmiskuntaa.

Ehkä en osaa itseäni selkeästi selittää, mutta tämä on se ”ristiriita”, jonka läpi itse kuljen. Täysin tietoisena kaiken mahdollisesta merkityksettömyydestä, tietoisena siitä, että ei ole mahdollisesti mitään yhteistä, saati universaalia, mutta silti päädyn puolustamaan nimenomaan näitä molempia. Kyse on siis mitä suurimmissa määrin uskonloikasta ja uskollisuudesta tietylle asialle.

Lähteet:

Badiou Alan 2003. Saint Paul – The Foundation of Universalism. Stanford University Press. Stanford, California.

Kierkegaard Soren 2005. Fear and Trembling. Penguins Books. Lontoo.

Spinoza Benedictus 1994. Etiikka. Gaudeamus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

 

Mainokset