Kuollut vai elävä työväenliike?

”Kauppa kukoistaa raunioilla. Kaupungit muuttuvat sorakasoiksi, kylät hautausmaiksi, kokonaiset maat autioiksi, väestö kerjäläislaumoiksi, kirkot hevostalleiksi; kansanoikeus, valtiosopimukset, liitot, pyhimmät sanat ja korkeimmat auktoriteetit on revitty hajalle.” (Luxemburg 1973, 8.) Näin väkevästi kuvasi Rosa Luxemburg aikoinaan sitä, mihin ensimmäinen maailmansota (tai silloin toki se oli vain suuri sota) oli johtanut. ”Kaunis aikakausi” oli päättynyt verilöylyyn. Roskakoriin olivat lentäneet niin porvarillinen kuin sosialistinen kehitysusko.

Tuo aikakausi on kiinnostanut ja vaivannut mieltäni jo useamman vuoden ajan. Vaikka sosialistit osasivat odottaa sodan syttymistä, ei siinä ollut tippaakaan ”mitä minä sanoin”-henkeä. Samassa rytäkässä nimittäin Toinen Internationaali paljasti oman kyvyttömyytensä. Se ei pystynyt estämään sotaa. Se ei pystynyt pysymään yhteneväisenä. Ehkä selviten tuo pettymys tulee esiin Rosa Luxemburgin katkerissa sanoissa: ”Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen rauhanaikana ja katkokaa toistenne kurkut sodassa!” Kun siis viimein oli maailma heittänyt sosialisteille haasteen, paljastui juhlapuheiden takaa jotain aivan muuta kuin oli luvattu. Sotakoneet lähtivät liikkeelle.

Onkin mielenkiintoista miettiä Victor Adlerin sanoja Internationaalin kokouksesta vuodelta 1912: ”Me voimme ajatella vain kauhistuneina sitä mahdollisuutta, että murhat, palot ja rutto kulkevat läpi Euroopan. Samalla suuttumus ja närkästys myllertävät rinnassamme. Ja me kysymme itseltämme: ovatko ihmiset, ovatko proletaarit todella vielä nykyäänkin sellaisia lampaita, että heidät voidaan kuljettaa mykkinä teurastuspenkkiin?” (ref. Luxemburg 1973, 15.) Kun noin satavuotta on kulunut näistä tapahtumista ja sanoista, voimmekin kysyä myös itseltämme, että olemmeko yhä valmiina menemään mykkinä kohti teurastuspenkkiä?

Turhautumistaan purki myös ranskalainen sosialisti Golay. Hän ei voinut sietää ajatusta, että sosialismi olisi vararikossa. Hän ei kuitenkaan väittänyt, että tätä julistavat olisivat kaikilta osin väärässä. Golay julisti kuolleeksi vain sosialismin erään muunnoksen. Tätä hän kutsui imeläksi sosialismiksi, jolta puuttui idealismin henki. Siitä ei ollut löydettävissä enää kiihkoa. Se oli sosialismia virkamiehen elein vakavalla perheenisän vatsalla varustettuna. Hän antoi tuomionsa tuolle sosialismille, joka harrasti tilastoja, mutta jolta puuttui rohkeus ja yltiöpäisyys. Golayn mukaan tuo sosialismi oli vajonnut korviaan myöten sovinnollisiin sopimuksiin kapitalismin kanssa. Esikoisoikeus oli myyty hernerokasta, kuten hän sanansa asetteli. (ref. Lenin 1976, 31-32.)

Debord on kuvannut hyvin tuota historiallista hetkeä, joka jakoi työväenliikkeen kahtia. Jos toisaalla bolsevismi taisteli Venäjällä voittoisasti omasta puolestaan, niin toisaalla sosialidemokraatit taistelivat voittoisasti vanhan maailman puolesta. Debord kuvaa tätä tilanteeksi, jossa työväenluokan representaatio (kumman tahansa valitset) on radikaalisti vastakkainen työväenluokalle itselleen. (Debord 2005, 93.) Juuri tätä kannattaisi miettiä myös tänä päivänä. Minkä puolesta me oikein taistelemme? Omanko? Vanhan maailmanko? Joillekin nämä tapahtumat menneisyydestä voivat tuntua mitättömiltä, mutta minä uskon, että juuri tuona hetkenä luotiin pohja myös monenlaisille selvittämättömille traumoille ja ristiriidoille, jotka hiljaisuudessa nakertavat ja jäytävät yhä työväenliikettä. Vieläkään emme uskoakseni ole päässeet eroon tuosta radikaalista vastakkaisuudesta (ennemmin se on lisääntynyt).

Paljon on siis mietittävää. Ehkä meidän tulisikin kuunnella tarkemmalla korvalla, mitä Golay kirjoitti. Ehkä olisi aika kuolleen sosialismin sijaan löytää se elävä sosialismi (jonka hän yhä uskoi selviytyneen kaikesta petoksesta huolimatta), jolla on yhä kiihkoa, joka ei ole kuin virkamies, joka ei harrasta vain tilastoja, joka ei hautaa itseään sovinnollisiin sopimuksiin jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Ainakin sitä sopii miettiä. Päätänkin tämän Golay’n sanoihin:” Taipumattomuus on voimaa. Milloin ne [aatteet] ovat olleet vaikutusvaltaisia? Silloinko, kun ne olivat viranomaisten kesyttämiä, vai silloin, kun ne olivat taipumattomia? Milloin kristinoppi menetti arvonsa? Eikö juuri silloin, kun Konstantinus lupasi sille tuloja ja tarjosi vainojen ja teloitusten asemesta hovipalvelijan kaluunapuvun?…” (ref. Lenin 1976, 34.)

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Summa. Helsinki.

Luxemburg Rosa 1973. Sosialidemokratian kriisi. Otava. Helsinki.

Lenin V.I. 1976. Ranskalaisen sosialistin rehellistä puhetta. Teoksessa Lenin valitut osa 6. Kustannusliike Edistys. Moskova.

 

Mainokset