(Hyvin) lyhyesti Rosa Luxemburgista

Rosa Luxemburg on kiehtonut mieltäni jo vuosia. Palaan häneen aina silloin tällöin, kun tunnun tarvitsevani jonkinlaista rohkaisua. Tämä voi kuulostaa toki hölmöltä, mutta hänen tapansa kirjoittaa säkenöi intohimoa, voimaa ja älyä. Sanat asettuvat juuri niin hyvin, että vaikka vuosia on välissä yli sata, herättää hän yhä innostuksen. Hänen tyylinsä oli siis jotain aivan muuta kuin nykyisten poliitikkojen, jotka tuntuvat kilpailevan siitä, kuka kirjoittaa kuivimmin. Hänen tahtonsa oli jotain aivan muuta kuin tämän päivän päättäjien, jotka vaikuttavat elkeiltään yhä kasvavissa määrin virkamiehiltä, joiden älyllisessä vaatekaapissa on vain yhden värisiä asusteita: harmaita.

Mutta kuka Rosa? En aloita aivan alusta, enkä aio kirjoittaa minkäänlaista elämäkertaa. Sellaisen voi halutessaan käydä lukemassa täältä. Aloitetaan siitä, kun Luxemburg saapui Saksaan vuonna 1898, jolloin hän asemoi itsensä heti teoreettisten kiistojen keskiöön. Hänen pääasiallisena vastustajanaan oli Eduard Bernstein, joka oli noussut yhdeksi marxilaisuuden johtohahmoista. Tämä siitä huolimatta, että Bernstein oli vaatimassa marxilaisuuden revisiota, minkä hän toi esiin joukossa artikkeleja, jotka käsittelivät sitä, miten tietyt Marxin keskeiset teesit olisivat vanhentuneet. Keskeisimpänä väitteenä, että Marxin ajatus kapitalismin vääjäämättömästä romahtamisesta ei pitänyt paikkaansa. Tämän saattoi nähdä hänen mukaansa siinä, miten kriisit olivat tulleet yhä harvalukuisimmiksi. Bernsteinin mielestä luottojärjestelmä, trustit kuin monopolit olivat kaikki merkkejä siitä, että kapitalististen markkinoiden anarkia oli saatu hallintaan. Hän näki myös ammattiyhdistysten roolin siten, että ne pystyisivät taistelemaan voitonsuhdeluvun työläisten eduksi siinä määrin, että kapitalistinen riisto lakkaisi olemasta. Tällä hän perusteli sitä, että varsinaista vallankumousta ei edes tarvittaisi sosialismiin siirtymisen tueksi. Myös puolueen kasvava koko oli hänelle merkki siitä, että kapitalismi voitaisiin reformoida parlamentaarisin ja laillisin keinoin. (Hudis & Anderson 2004, 9.)

Luxemburgin vastaus Bernsteinin väitteisiin lyhykäisyydessä oli, että mikään uudistus kapitalistisessa yhteiskunnassa ei koskaan voi ratkaista perustavaa yhteiskunnallista antagonismia. Luxemburg ei asettunut reformeja vastaan, mutta toi esille sen selkeän seikan, että todellinen demokratia ei ole mahdollista kapitalistisessa kehyksessä, joka toimii riiston, palkkatyön ja kapitalistisen arvotuotannon varassa. Hän arvosteli myös Bernsteiniä hänen taloutta koskevista argumenteista, jotka rakentuivat yksittäisen kapitalistin tai yksittäisen pääoman näkökulman varaan. Luxemburgin mielestä kapitalismia oli käsiteltävä totaliteettina (Hudis & Anderson 2004, 10.)

Rosa Luxemburgin kirjoitus Reformi vai vallankumous? onkin yksi niistä klassikoista, joihin jokaisen kannattaisi tutustua. Hän ei niin sanotusti säästele sanojaan käydessään Bernsteinin kimppuun, vaikka tekeekin sen tyylillä. Väittelyn monet osa-alueet (tai ennemmin niiden piirteeti) ovat toki tänä päivänä vanhentuneet, mutta se käsittelee myös monia ajattomia seikkoja. Moni itseään bernsteinilaiseksi kutsuva, kun ei tunnu vielä tänä päivänäkään ottavan opikseen siitä, mikä Bernsteinin teoriassa meni pieleen. Juuri tuo perustava yhteiskunnallinen antagonismi, työvoiman ja pääoman välinen suhde tuntuu unohtuvan kerta toisensa jälkeen. Toisin sanoen ohitetaan vallitseva yhteiskunnallinen dynamiikka eikä olla, tohtisinko sanoa, analyysissa tarpeeksi materialistisia (filosofisessa merkityksessä). Hetkelliset rauhaisat kehityksenvaiheet tulkitaan aivan liian äkkiä merkiksi jostain tasapainosta, ”anarkian” katoamisesta. Ei tarvitse kuin muistella aikaa ennen vuotta 2008 ja kriisin käynnistymistä. Jokainen rauhallinen aikakausi, kun synnyttää omat bernsteinit, jotka päätyvät julistamaan vastakkainasettelun olevan ohi ja kehityksen vievän kohti onnelaa.

Voin hyvin myöntää, että mielestäni Luxemburg voitti kyseisen väittelyn, kun katsomme sitä tilannetta, jossa me nykyisin olemme. Pääoma on ehkä voimakkaampi kuin koskaan ja etenee yhä vahvemmin uusille aloille tehden kaikesta tavaraa, mihin ikinä näppinsä vain saa kiinni. Minkään sortin sosialistiset massaliikkeet eivät tunnu pystyvän sitä pysäyttämään, ja ammattiyhdistysliikkeetkin ovat sellaisessa ahdingossa, että ajatus riiston lopettamisesta Bernsteinin esittämin keinoin ei tunnut kovinkaan mahdolliselta. Perhana, KIKY-sopimuksen myötä vaaka heilahti aivan toiseen suuntaan. Mukavaahan se olisi, että Bernstein olisi ollut oikeassa, mutta kai tästäkin se ilo on, että voi kuvitella Luxemburgin toteavan: ”Mitäpä minä sanoin.”

Lähteet:

Hudis Peter & Anderson Kevin B. 2004. Introduction. Teoksessa The Rosa Luxemburg Reader. Toim. Hudis Peter & Anderson Kevin B. Monthly Review Press. New York. s. 7-30

Mainokset