Olisiko aika puskea eteenpäin?

Äänestysinnokkuuden laskua on monesti selitetty sillä, että ihmiset olisivat kohtuullisen tyytyväisiä elämäänsä. Tällä hetkellä tuo ei kyllä tuntuisi pitävän paikkansa, mutta ehkä pidemmässä juoksussa on tuollakin selityksellä ollut jonkinlainen elinvoimaisuutensa. Streeck on kuitenkin yhtenä niistä monista kriitikoista lähtenyt esittämään, että syy on ennemmin siinä, että äänestäjät eivät enää usko saavansa mitään TINAn (There is no alternative) valtaamalta politiikalta. Siksi he eivät ilmaannu äänestyskopeille. (Streeck 2014, 55.) Ja ovatko he aivan väärässä? Eikö politiikasta ole lähes kokonaan poistettu politiikka? Miksi kukaan innostuisi yhtään mistään, jos asiat esitetään sellaisella tavalla, että on aivan sama, kenet sinä menet ja äänestät itseäsi edustamaan? Eikö saman paskan saisi helpomminkin? Jäämällä kotia?

Tätä on oikeasti syytä miettiä, kun matkaamme täällä politiikan jälkeisessä helvetissä, jossa mikä tahansa ”yleisesti hyväksytystä käsityksestä” poikkeava ajatus tuomitaan haihatteluksi tai peräti hulluudeksi. Hyvin yleinen on myös pelottelu siitä – ja tätä en ole ensimmäisenä esittämässä – että kaikki suuremmat poliittiset projektit tulevat johtamaan vääjäämättömästi vain uuteen Neuvostoliittoon tai johonkin muuhun totalitarismin muotoon. Itse kuitenkin tulkitsen tämän siten, että kun kerta toisella on niin suuri tahto pelotella ja vähätellä, ollaan tässä jopa jonkin jäljillä. Tiedättehän, pelko paljastaa syyllisyyden. Juuri nyt pitäisi puskea eteenpäin, koska vastustaja seisoo heikoilla jäillä, vaikka ei suinkaan ole voimiansa menettänyt. Ei pidä uskoa vastustajan pelotteluja.

Demokratia on siis jonkinlaisessa kriisissä. Sen toteaminen on enemmän klisee kuin suuri väläys. Mutta pelkän tavanomaisen parlamentaarisen demokratian ja sen kriisin tarkastelun sekä voivottelun lisäksi olisi syytä kääntää katse myös siihen, miten markkinat tehdään demokratialle immuuneiksi. Streeck luettelee näistä tekniikoista kaksi. Ensinnäkin on ihmisten uusliberalistinen kouluttaminen, mistä osaltaan juttua myös täällä. Toisekseen on 1970-luvun Chilen malli, jossa koko demokratia tuhotaan. (Streeck 2014, 61.) Ajatus siis siitä, että olisi olemassa jokin poliittinen ihminen pelkän homo oeconomicuksen lisäksi pyritään tekemään tyhjäksi. Maailmasta pyritään luomaan eräänlainen tekninen vempele, jossa pääoma voisi kiertää mukavasti paikasta toiseen ja kaikki muu sitten asettuisi sen ehtojen mukaisesti. Tietenkään tämä uusliberaalien toive ei tule koskaan täysin toteutumaan, koska jos ihmisessä on jokin piirre, joka nähdään läpi sen oman historian, niin se on kyky nousta vastarintaan. Ihminen ja hänen halunsa hallita omaa elämäänsä, tahto vapauteen, kun on aina se muuttuja, joka pistää hienoimmatkin laskelmat sekaisin. Tätä tahtoa tietysti pyritään juurikin hillitsemään edellä esitetyllä uudelleenkoulutuksella, mutta silti uskon, että aina jää se tekijä x, jota ei niin vain hallita. Se toki voi purkautua myös paikoin vähemmän rakentavasti, mutta silloinkin lentää taivaan tuuliin kaikenlaista. Ihmisellä kun on tapana valita viimein muutos, jos nykyinen tila vaikuttaa sietämättömältä – olkoot muutos mikä tahansa.

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Mainokset