Työvoima ja kyky vetäytyä

Minulle on kertynyt joitakin vanhoja työväenliikkeen kirjoja, joita sitten lueskelen huvin ja ymmärryksen vuoksi. Jos intoa riittää, teen niistä yleensä myös jonkinlaiset muistiinpanot. Jälleen kerran noista muistiinpanoista oli minulle iloa, kun niitä aloin selailemaan läpi. Tällä kertaa kiinnostukseni vei vuodelta 1970 peräisin oleva kirjoitus nimeltään Lakko. Sen on kirjoittanut Kimmo Kevätsalo ja se löytyy yhtä ytimekkäästi nimetystä teoksesta Ammattiyhdistysliike.

Mutta miksi tuo teksti sitten minua niin kiehtoi jälleen? Syy on tietenkin nykyisen yhteiskuntamme monissa ristiriidoissa, jotka ovat yhteiskunnallisen maiseman muutoksesta huolimatta yllättävän samanlaisia. Pääoma ja työvoima ovat yhä keskenään ristiriidassa ja tuskin tuo seikka tulee koskaan muuttuman. Ainakaan niin kauaa kun nämä kaksi toimivat tanssiparina. Mutta mitä lakkoihin tulee, niin Kevätsalo kirjoitti hyvin, että niihin täytyy aina säilyttää historiallinen näkökulma. Ne paljastavat aina jotain olennaista sen hetkisen yhteiskunnan yhteiskuntaluokkien välisestä ristiriidasta. Itse lakko kun on eräs työväenluokan taisteluväline. (Kevätsalo 1970, 23.) Siksi olisi poliittisesta näkökulmasta syytä pohtia sitä, miten esimerkiksi lakko voidaan toteuttaa ja mitkä ovat sen vaikutukset. Enkä tarkoita, että tässä nyt lakkoon täytyisi ryhtyä, mutta ihan tulevaisuuden varalle. Tiedämme nimittäin hyvin, että lakkoilu ei ole aivan yhtä ”yksinkertainen” temppu kuin aikanaan, koska talous on globaali ja monet työtehtävätkin sijoittuvat johonkin aivan muualle kuin selkeästi rajattuihin raameihin.

Eli kysymys työvoiman kyvystä vetäytyä työstä on olennainen. Jos tuota kykyä tai mahdollisuutta ei ole, niin on esitettävä kysymys, että onko ihminen orjaa kummempi? Ja tietenkin joku on sanomassa, että neuvotella voi ilman lakkojakin, mutta ollaan tässä häikäilemättömän rehellisiä: kuinka paljon sellaisella neuvottelulla on voimaa, jossa toisella osapuolella ei ole käytettävissä tarpeeksi järeää asetta? Valitettavasti se on tässä maailmassa yleensä voima, joka puhuu. Sen näkee jo suurvaltapolitiikastakin, että harvemmin ”isot kaverit” neuvottelevat pienten kanssa, jos siihen ei voiman näkökulmasta ole syytä.

Eli käytännössä lakko vaatii ”luokkavoimaa”. Aihetta olen sivunnut luokkatietoisuutta käsittelevässä kirjoituksessani. Yksittäinen ihminen pääoman edessä ei paljoa voi pyristellä, vaan tekee yleensä sen, mitä käsketään. Siinä ei edes tasavertaiset poliittiset oikeudet suuremmin auta, jos toinen pitää hallussaan elämiselle välttämättömiä resursseja. Tämä on muuten seikka, joka tuntuu unohtuvan niiltä, jotka näkevät maailman suurena yksilöiden tasa-arvon valtakuntana, jossa asiat suoritetaan neuvotellen sekä hyvässä hengessä. ”Paras argumentti voittakoon!”, kuuluu monesti heidän suustaan. En vain oikein tiedä, miksi pääoma liikoja alistuisi parhaalle argumentille? Senkö takia, että se on paras? Kyllähän se on yleensä voima, joka puhuu, vaikka toinen olisi argumentteineen miten oikeassa. Se on tämän maailman valitettava tosiasia.

Lähteet:

Kevätsalo Kimmo 1970. Lakko. Teoksessa Ammattiyhdistysliike. Toim. Kevätsalo Kimmo. Tammi. Helsinki.

 

Mainokset