Hieman työttömyydestä

Cockshott ja Cottrell ovat esittäneet, että työttömyyden eräs funktio olisi toimia työssäkäyvien riiston ylläpitäjänä. Tätä he perustelevat sillä, että työttömyyden avulla saadaan luotua työmarkkinoille ostajanmarkkinat. Jokainen töitä hakenut kyllä tietää, mitä se tarkoittaa: yhtä työpaikkaa hakee lukuisat muutkin. Tästä syntyy tilanne, jossa riistopalkkoja ei uskalleta kyseenalaista. Myöskään ammattiliitot eivät uskalla lähteä lakkotaisteluihin, koska työttömien joukoista löytyy aina tukuittain rikkureita. (Cockshott & Cottrell 2012, 31.) Joukkotyöttömyys on siis erityisen hyvä tapa pitää työvoima ja sen erinäiset pyrkimykset aisoissa. Siksi uskallankin esittää, että työttömyyttä tulisi katsoa nimenomaan työvoiman ja pääoman välisen suhteen läpi sen ”antagonistisessa” merkityksessä eikä ainoastaan jonain epäonnistumisena työ(voima)politiikan alalla tai yhteiskunnallisessa laskutehtävässä. Työttömyyttä siis ylläpidetään myös viheliäisen poliittisista, ei pelkästään tuotannollisista tai rakenteellisista syistä.

Samaan aikaan kun työttömyys lisääntyy ja/tai työsuhteet haurastuvat (nollatuntisopimukset, prekarisaatio jne.), täytyy pääoman pyrkiä hallinnoimaan työvoiman sitä aikaa, jolloin hän ei ole suoraan tuotannollisessa kytköksessä pääomaan. Se ei voi sallia käyvän niin, että ihmiset löytäisivät tavan tuottaa ja elää ulkona pääomasuhteesta. Virén ja Vähämäki ovat tehneet aivan oikean huomion, että nykyiset julkisen sektorin reformit ovat tapoja sitoa ihminen pääoman orjaksi. Tästä yhtenä esimerkkinä on sosiaaliturvan kasvanut vastikkeellisuus. (Virén & Vähämäki 2011, 69.) Tämä on suoraa seurausta siitä, että kun työttömyys on kasvanut, on pääoman näkökulmasta kasvanut ei pelkästään työvoimareservi, vaan myös vaarallinen joukko työvoiman kantajia, jotka saattaisivat keksiä tehdä jotain muutakin kuin vain odottaa omaa vuoroaan tai hiljattaista nääntymistään. Tältä joukolta on siis vietävä sen oma aika ja muutettava tuo aika sellaiseksi, jota säätelee yksi ajatus: työllistyminen. Sillä ei ole väliä, miten realistinen tai minkälaisin työehdoin tuo edes tapahtuisi, mutta ihminen on laitettava sitä tavoittelemaan, jotta hän ei kysyisi perimmäistä kysymystä koko järjestelmän oikeudenmukaisuudesta. Toinen mahdollisuus on pumpata ihminen niin täyteen sirkushuveja, että hän ei kykene kuin passiiviseen olemiseen ruutunsa ääressä.

Kapitalismi ei ole luonnontila, kuten Streeck on asiasta meitä hyvin muistuttanut. Sen täytyy pystyä ylläpitämään jonkinlaista vastavuoroisuutta, koska muuten alkavat ihmiset kyselemään, miksi toisten on työskenneltävä noin 40 tuntia viikossa toisten rikastumisen tähden. (Streeck 2014, xix.) Tätä kysymystä vastavuoroisuudesta pääoma yrittää nyt vierittää koskemaan työllisten ja työttömien välistä suhdetta. Se on oikein ovela tapa, ja sen avulla työvoima saadaan mahdollisesti jaettua kahtia. Pääoman ja työvoiman välinen ristiriitainen suhde pyritään peittämään ja esittämään toisaalla moralistiseen sävyyn: ”Miksi toisten tarvitsee työskennellä, kun toiset eivät tee mitään!? Pitäisihän heidänkin jotain tehdä!” Ja näin on luotu pohja aktiivimallin kaltaisille virityksille, joissa työtön on syyllinen vastavuoroisuuden hajoamiseen yhteiskunnassa. Samaa voisi kylläkin kysyä, minkä takia toiset haalivat toisten työstä sellaisia rikkauksia, mitä eivät enää aikoihin ole selittäneet mitkään yksilön ottamat riskit tai tuottavuudet? Älkää siis antako itseänne huijata sen suhteen, missä todellinen vastavuoroisuuden periaate on alkanut hajoamaan. Työtöntä on vain helpompi syyttää kuin kysyä koko järjestelmän perimmäisen oikeutuksen perään. On myös helpompi olla katkera konkreettiselle hahmolle (työtön) kuin kohdistaa pettymyksensä koko taloutta ja yhteiskuntaa pyörittävään abstraktiin ulottuvuuteen. Ei ole historiassa ensimmäinen kerta, kun abstraktin ulottuvuuden tuottamat ongelmat kaadetaan konkreettisen ”vihollisen” syyksi.

Hankamäki on tarjonnut myös erään näkökulman työttömyyteen. Siinä näkökulma ei ole niinkään, että työttömyyden avulla pyrittäisin suunnitelmallisesti luomaan ostajanmarkkinat, vaan puhtaasti se, että työtä ei vain kerta kaikkiaan riitä enää kaikille. Hänen mukaansa yhteiskunnan ongelmana on se, että ihmisiä yritetään pakottaa töihin, joita ei ole edes olemassa. Poliittiselta vallalta puuttuu kyky myöntää sitä tosiasiaa, että työtä ei vaan enää tarvita niin paljon kuin aikaisemmin. (Hankamäki 2005, 12.) Tämän myöntämisen kyvyttömyyden eräs huipentuma on puhe piilotyöpaikoista. Kyllä näitä varmasti on, mutta ei kyllä siinä määrin kuin jotkut tahtovat antaa olettaa. Jos nimittäin se lasketaan (ja nyt kärjistän) piilotyöpaikaksi, että minulla olisi kotona hieman kotiaskareita tehtäväksi – mutta toki minulta puuttuu palkanmaksuhalu/-kyky – niin ehkä silloin me todella löydämme piilotyöpaikkoja jokaisesta nurkasta. Mutta ollaan kuitenkin itsellemme rehellisiä ja todetaan, että ei niitä oikeita piilotyöpaikkoja ole niin paljoa, että jokaiselle työttömälle sieltä paikka löytyisi tai edes valtaosalle. Piilotyöpaikat alkavat olemaan jo hieman samanlaisia osittaissatuja kuin se kuuluisa työvoimapula, jonka piti avata mm. minun sukupolvelleni uskomattomat työllistymismahdollisuudet, mutta hieman toiselta tämä monen osalta näyttää.

Lähteet:

Cockshott W. Paul & Cottrell Allin. 2012. Uusi sosialismi. Sosialismi.net. Tarmpereen Yliopistopaino. Tampere.

Hankamäki Jukka 2005. Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Yliopistopaino. Helsinki.

Streeck Wolfgang 2014B Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Mainokset