Ihmisen sielun muokkaamista

Olen melkeinpä aktiivisesti pyrkinyt välttämään tiettyä aihetta tässä blogissa, koska se tuntuu teemana aina ”karkaavan” hieman sinne ja tänne. Ajattelin kuitenkin jotain uskaltautua kirjoittamaan biopolitiikasta, koska ainakin tietystä näkökulmasta katsottuna se luo oivallisen pohjan sille analyysille, mitä esimerkiksi aktiivipolitiikan tarkastelussa olisi syytä hyödyntää. Se avaa myös näkemään politiikan, erityisesti työvoimapolitiikan hieman toisenlaisesta näkökulmasta, mikä porautuu itse ihmisyyteen paljon suuremmissa määrin kuin äkkiä sanalta työvoimapolitiikka voisi olettaa.

Heti alkuun on syytä tehdä ero kahden elämää tarkoittavan termin bios:n ja zoe:n välille. Jälkimmäinen tarkoittaa elämää sellaisenaan, kuten se on yhteistä meille kaikille eläville olennoille. Bios vuorostaan tarkoittaa ryhmän tai yksilön elämäntapaa, siis sitä miten me elämämme elämäämme. (ks. Agamben 1996, 151.) Aristoteles käyttikin termiä bios kuvaamaan nimenomaan elämän ihmismäistä puolta, sen sosiaalista ja poliittista ulottuvuutta. Tänä päivänä termi tekee paluun sellaisten käsitteiden kuin biovalta ja biopolitiikka kautta. (Kordela 2013, 99.) Esimerkiksi foucaultilainen määritelmä biovallalle on ”oikeus tehdä elämää” (the right to make live), mikä on hyvin erilainen asia kuin suvereenin oikeus – kömpelösti käännettynä –  ”tehdä kuoliaaksi” (Lemm & Vatter 2014, 9). Kyse ei ole siis enää siitä, että ihmisiä pidettäisiin kurissa pelottelemalla heitä kuolemalla, tappavalla voimalla, vaan itse elämään kiinnitetään huomiota ja sitä aletaan rakentamaan siten, että se palvelee tiettyjä tavoitteita. Kyse on elämän hallinnoinnista, jotta tietyn väestön olemassaolon ehdot tulisivat uudistetuksi (Lazzarato 2006, 63). Biopoliittisiksi kutsutut tekniikat pureutuvat laji-ihmiseen. Ne ovat tekniikoita, joilla säädellään elämää, jota koskettaa niin sairaudet, vanhuus, kuolema kuin työttömyys (emt., 68.)

Jussi Vähämäki onkin tehnyt huomion, että biopolitiikkaa lähimmäksi osuva termi julkisessa keskustelussa on työvoima tai työvoimapolitiikka. Hänen mukaansa työvoima onkin se, mikä muodostaa biopolitiikan rationaalisen ytimen. Onhan työvoima kykyä tehdä jotain. Kyse on puhtaasta mahdollisuudesta. (Vähämäki 2003, 28.) Siksi sen hallinnoiminen tietyn väestön ja järjestelmän uusintamisen näkökulmasta on olennaista. Ihmisen ”kyky tehdä kaikenlaista” halutaan valjastaa tiettyyn ruotuun. Kyse ei ole pelkästään jo mainitusta suvereenin halusta tai kyvystä rajoittaa ihmisten tekoja, vaan tavoite on saada ihmiset toimimaan tietyllä tapaa, saada heidät elämään tietyin ehdoin. Enää ei riitä, että ihminen tottelee, vaan hänet halutaan saada haluamaan tietyllä tavalla. Tästä halusta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Tätä vasten suomalainen työvoimapolitiikka näyttäytyy mielenkiintoisena. Jos otamme Kanasen vertailun vuodelta 2012 koskien eri pohjoismaita, huomaamme, että Suomessa erilaiset reformit ovat olleet huomattavan paljon rankempia ja ovat tarjoilleet paljon kovempaa kontrollia, jolla pyritään poistamaan epähaluttu käytös, kuin verrokkimaissa. Muissa pohjoismaissa on säilynyt paljon laajemmin asioiden egalitaarinen puoli. (Kananen 2012, 558.) Eikä viime aikaiset uudistukset Suomessa ole liikoja tätä käsitystä olleet poistamassa. Mitä siis on tapahtunut? Voidaan puhua uusliberalistisesta käänteestä, jossa ihmistä pyritään muokkaamaan ”markkinakelpoiseksi”. Hänestä tulee tehdä aktiivinen ja yrittäjämäinen. Markkinoita ei säännellä, vaan niitä luodaan ja siinä prosessissa ihminen tulee muokata vastaamaan ja sopeutumaan markkinoihin. Tämä on Hännisen mukaan ollut Suomessa harjoitetun työvoimapolitiikan perustavoite jo pari viime vuosikymmentä. (Hänninen 2014, 187-188.) Voidaan puhua myös siitä, että kilpailukyky on ollut 1990-luvulta lähtien suomalaisen yhteiskuntapolitiikan keskeinen ulottuvuus (Pessi & Saari 2011, 16). Ei siis riitä, että epähaluttua käytöstä säädellään, vaan elämää halutaan luoda siten, että se sopii tiettyyn muottiin. Tämä on sitä työvoimapolitiikkaa, ihmisen mahdollisuuden hallintaa tiettyjä päämääriä varten, joka on kaukana neutraalista, vaikka se esitettäisiin miten teknisenä kysymyksenä tahansa. Tämä on osa sitä samaa prosessia, jossa ihmisestä tehdään inhimillistä pääomaa ja hänen asemansa kansalaisena aletaan nakertamaan.

Työvoimapolitiikka ei ole siis oma eristäytynyt linnakkeensa, joka käsittelisi vain työtä koskevia kysymyksiä. Ennemmin se näyttäisi luovan jonkinlaisen keskipisteen koko yhteiskunnalliselle elämälle. Erinäiset uudistukset aktiivipolitiikan saralla kertovatkin siitä, että työkeskeisyys on lisääntynyt huomattavasti yhteiskunnassa (ks. Karjalainen & Keskitalo 2011, 8). Puhuttaessa siis työvoimapolitiikasta, puhumme myös elämän politiikasta, koska nämä kaksi ovat kietoutuneita toisiinsa. Erinäiset aktiivitoimenpiteet kun monesti tuntuvat tähtäävän ihmisen ”sielun” muuttamiseen. Monesti tällä on ihan paikkansa silloin, kun ihminen ei kerta kaikkiaan tunnu haluavan elämältään yhtään mitään. Silloin on sielua alettava jo kaivertamaan jonkinlaiseen muotoon, jotta mahdollisuus ei vain jää mahdollisuudeksi. Toinen on tilanne silloin, kun esimerkiksi työttömyydestä tehdään työttömän ongelma sellaisenaan ja aina. Tässä päädymme politiikan alueelle, jossa meidän on kysyttävä, että eikö tällaisessa tilanteessa työttömään kenties kohdisteta sellaisia tekniikoita, jotka eivät ole millään muotoa neutraaleja, pelkkiä teknisiä kysymyksiä? Eikö silloin aktiivipolitiikka muutu tietyn poliittisen tahdon työkaluksi, joka käyttää julkista valtaa häikäilemättömästi muokatakseen ihmisestä haluamansa?

 

Lähteet:

Agamben Giorgio 1996. Form-of-Life. Teoksessa Radical Thought In Italy. Toim. Hardt Michael & Virno Paol. s. 151-156

Lazzarato Maurizio 2006. Kapitalismin vallankumoukset. Tutkijaliitto. Helsinki.

Lemm Vanessa & Vatter Miguel 2014. Introduction. Teoksessa Teoksessa The Government of Life : Foucault, Biopolitics, and Neoliberalism. s. 1-14 Toim. Lemm Vanessa & Vatter Miguel

Hänninen Sakari 2014. Työttömän työntekijän mahdoton mahdollisuus. Teoksessa Eriarvoisuuden rakenteet – Haurastuvat työmarkkinat Suomessa. Toimittaneet Lempiäinen Kirsti ja Tiina Silvasti. Vastapaino. Tallinna. s. 184-208

Kananen Johannes 2012. Nordic paths from welfare to workfare: Danish, Swedish and Finnish labour market reforms in comparison. Teoksessa Local Economy 27(5–6) 558–576. Sage publications.

Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa 2013. Mitä on aktivointi ja aktiivipolitiikka? Teoksessa Kaikki työuralle! Työttömien aktiivipolitiikkaa Suomessa. Toim. Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere. s. 7-20.

Kordela  Aglaia Kiarina 2013.  Being, Time, Bios – Capitalism and Ontology. State University of New York Press

Vähämäki Jussi 2003. Kuhnurien kerho. Tutkijaliitto. Helsinki

Pessi Anne Birgitta & Saari Juho 2011. Auttaminen kilpailukyky-yhteiskunnassa. Teoksessa Hyvien ihmisten maa – Auttaminen kilpailukyky-yhteiskunnassa. Toim. Saari Juho & Pessi Anne Birgitta. Juvenes Print Oy. Tampere. s. 15-42

Mainokset