”Saatiin kavereiden kanssa hyvä idea!”

Suomessa voimassa olevaa aktiivimallia voi hyvällä syyllä kutsua workfaren suomalaiseksi versioksi. Pohjoismaihin workfare ajattelu tuli alun perin, mm. Kanasen mukaan, Yhdysvalloista, jossa kehittyi uudenlainen ymmärrys koskien työvoiman tarjonnan hallintaa. Enää ei ollut kyse resurssien uudelleenjaosta, vaan keskeiseksi tavoitteeksi nousi ihmisten siirtäminen takaisin töihin mahdollisimman nopeasti. Totta kai – kuten Kananen huomio – aktiivinen työvoimapolitiikka oli aina ollut osa pohjoismaista työvoimapolitiikkaa, mutta uusi tarjonnan puolen logiikka muutti sen toimintoja huomattavasti. (Kananen 2012, 559.) Onkin syytä pitää tämä mielessä, kun puhutaan aktiivipolitiikasta: aktiivipolitiikka voisi olla myös jotain aivan toista kuin mitä se on nyt. Joku kuitenkin vain sai ns. ”hyvän idean”.

Hyvän idean teemaan törmäsin selaillessani kirjaa Workfare: Why Good Social Policy Ideas Go Bad (2002). Siinä lueteltiin “hyvän idean” peruspiirteet. Näitä ovat:

  • Sen uskotaan olevan uusi
  • Se tarjoaa kaiken kattavan vastauksen
  • Se sopii aikakauden “totuuteen”
  • Se on kuorrutettu tehokkuuden retoriikalla.

Sanalla sanoen hyvä idea on siis idea, jolla on oma aikaikkunansa, jolloin siihen uskovat ihmiset jakavat järjestelmän kollektiiviset uskomukset, kuten Quaid on esittänyt. Se on aivan sama, miten ohimeneviä nuo uskomukset ovatkaan. (Quaid 2002, 6,8.) ”Hyvä idea” elää siis pitkälti uskon varassa. Jos joku tuntuu sotivan sitä vastaan, niin uskovaiset kyllä tulevat heti sitä puolustamaan, vaikka idea itsessään ei näyttäisi toimivan mitenkään. Tuo idea kuitenkin vastaa näiden uskovaisten itsensä harjoittamaa ”totuutta” ja kukapa ei totuutta haluaisi olla puolustamassa.

”Hyvä idea” ei ole siis uusi. Sille on löydettävissä kaikenlaisia historiallisia vastineita. Esimerkiksi Suomea koskevia palkallisääntöjä on ollut useita. Ruotsin valtakunnan aikaan niitä asetettiin kaikkiaan viisi vuosina 1664, 1696, 1723, 1739 ja 1805. Venäjän vallan aikana säädettiin viimeinen palkollissääntö vuonna 1865. Heikkinen erottelee tekstissään Palkollisesta proletaariin (1997) niihin liittyviä olennaisimpia piirteitä. Niitä värittivät vahva paternalismi. Lainsäätäjän näkökulmasta tavoitteena oli varmistaa aatelisten ja talonpoikaisten maanviljelijöiden työvoiman saanti. Lisäksi pyrittiin estämään ”irtolaisuutta” ja massamuuttoa sekä minimoimaan köyhäinhoidon kustannuksia. Säädöksiin sisältyi ajatus, että ne joilla ei ole maaomaisuutta tai muuta hyväksyttävää toimeentulolähdettä, olivat velvoitettuja etsimään itselleen herran ja ryhtymään hänen palvelijakseen. (Heikkinen 1997, 76-77.) Kaikki palveli aikansa totuutta, vaikka tänä päivänä se näyttäytyy kohtuullisen ankaralta ja alistavalta.

En ole ensimmäisenä tekemässä huomiota, että tällä näyttäisi olevan joitakin yhtymäkohtia nykyiseen aktivoivaan työ- ja sosiaalipolitiikkaan. Jokin samanlainen ”ele” tuntuu vaikuttavan molempien taustalla. Nykyään meillä ei tosin ole talonpojat ja aateliset käsiojossa vaatimassa työvoimaa. Nyt niiden tilalla on erinäiset pääomatahot, mutta he eivät niinkään ole vaatimassa jatkuvasti lisää työvoimaa – työttömyys olkoot tästä todisteena – vaan vaatimassa jonkinlaista nöyryyttä kansalaisilta. Toisaalta heidän toiminnastaan voi huomata myös jonkinlaista ”varalla pitämisen” mentaliteettia. Tiedättehän tilanteen, jossa joku ihminen vähän kuin pitää toista ihmistä varalla, jos pääasiallinen kohde romantiikan alueella menee mönkään. Toista ei haluta päästää menemään omia teitään, mutta ei oikeastaan haluta myöskään ottaa tosissaan, jos ei ole aivan pakko. Samanlainen pirullinen suhtautuminen näyttää olevan pääomalla työttömiin. Kaikki tehdään, että omaehtoista tai itsenäistä elämää ei löydy pääoman ulkopuolelta, vaikka oikein ei viitsisi töihinkään ottaa. Siitähän omalla tavallaan suomalaisessa aktiivipolitiikassa tällä hetkellä on kyse: pidetään ”vähän kuin varalla”. Aikamoisen ”hyvä idea”.

 

Lähteet:

Heikkinen Sakari 1997. Palkollisesta proletaariin. Teoksessa Työväestö ja kansakunta. Toim. Parikka Raimo, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Like. Helsinki. s. 68-98

Kananen Johannes 2012. Nordic paths from welfare to workfare: Danish, Swedish and Finnish labour market reforms in comparison. Teoksessa Local Economy 27(5–6) 558–576. Sage publications.

Quaid Maeve 2002. Workfare : Why Good Social Policy Ideas Go Bad. University Of Toronot Press. Toronto/Buffalo/London

 

Mainokset