Yhteistunne

Jatkanpa sitä, minkä aloitin kirjoittaessani aiheesta “Pyhimys ja leipäjono” eli otan käsittelyyn tekstin, jonka olen julkaissut aiemmin jossain muualla. Tällä kertaa kyseinen teksti on viime joululta nimeltään ”Lyhyesti yhteistunteesta”. Se on julkaistu aiemmin Kuusankoski ja sosialidemokraatit lehdessä. Teen samoin kuin viime kerralla ja hieman laajenna tekstiä sekä muokkaan tietyiltä osin. Pääasiallisen sisällön pyrin pitämään samana.

Teksti syntyi lukiessani vanhoja työväenliikkeen kirjoituksia. Yksi näistä oli Taavi Tainion Sosialistinen katkismus[1]. Se on hyvin tyypillinen työväenliikkeen teksti 1900-luvun alusta. Tainioon itseensä olin tutustunut alunperin erään vanhan kokoelman kautta, jossa hänen tekstejään ja puheitaan oli painettu kaiken kansan luettavaksi. Tyypillisen ajalleen tuosta tekstistä tekee se, että siinä marxilaista teoriaa yksinkertaistetaan kovalla kädellä. Tämä on tietysti ollut pakko tehdä, koska poliittisesti ei ole kovin järkevää alkaa pitämään heti alkuunsa työväelle luentoa kaikista Marxin teorian syvyyksistä. Mutta niin, se mikä minua tuossa tekstissä niin kovin kiinnosti, oli Tainion käyttämä sana yhteistunne. Haluaisinkin seuraavassa hieman tutkailla sitä.

Tainio käytti termiä käsitellessään lyhyesti luokkatietoisuutta. Hän kuvaa, miten yhteistunne vallitsee tietyn kansanluokan keskuudessa ja siihen liittyy tieto luokkaa yhteisesti rasittavista epäkohdista ja keinoista, joilla epäkohdat saadaan poistetuksi. Terminä yhteistunne saa melkein heittäytymään filosofiseksi. Miten tunne jaetaan? Miten tunne syntyy tietyn joukon keskuuteen? Yhteistunne on siis jotain sellaista, mikä saa ihmiset näkemään yhteisen tilansa vailla turhia suomuja silmien edessä. Se ei ole myöskään pelkkä tuntemus, vaan tunne, joka pyrkii toimimaan.

Muistan tätä ensimmäistä kertaa kirjoittaessani olleeni jonkinlaisessa tunnekuohussa, koska olin ajautunut jälleen kerran pienimuotoiseen taisteluun puolustaessani luokan käsitettä ja luokkatietoisuutta. Monelle nykyajan toverille kun nuo käsitteet ovat syystä tai toisesta niin tavattoman pelottavia. Ehkä ne pakottaisivat katsomaan maailmaa turhan realistisesti eikä olisi mahdollisuutta paeta “vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” suomaan turvaan, joiden valta tosin loppuu lähes heti astuttaessa tuotannon todellisuuteen. Luokkatietoisuudesta olen kirjoittanut mm. täällä. Siksi ajatus siitä, että asia voidaan ilmaista myös toisenlaisen termin, yhteistunne kautta sai tietenkin poliittisen mieleni hereille. Ehkä tämän avulla on asia helpompi selittää sille änkyrällekin, joka vapisee kuullessaan sanan luokka?

Yhteistunne ei siis kasva vain yhteisten arvojen kautta, vaan se kasvaa ymmärryksen kautta. Luodaksemme yhteisen rintaman, ei riitä, että jaamme vain samat arvot. Meidän täytyy tehdä ehkä puuduttavaakin yhteiskunnallista analyysia, jotta saisimme esiin nuo yhteisesti rasittavat epäkohdat ja että me keksisimme keinot niiden ratkaisemiseksi. Teoria lähestyy elämää ja elämä teoriaa. Tässä tehtävässä pelkkä mielikuvapolitiikka ei auta, koska se jää ihmisten tuntemusten – ehkä harvoissa tapauksissa tunteiden – tasolle, mutta ei saavuta sitä, mikä tarvittaisiin yhteistunteen rakentamiseksi. Tämä ymmärrettiin hyvin jo 1900-luvun alussa, mutta syystä tai toisesta on ymmärrys siitä hiljakseen alkanut ehtymään, kun politiikasta on tullut yhä enemmän markkinointia, vaikka sen pitäisi olla järjestäytymistä.  

[1] http://sosialismi.net/wp-content/uploads/2013/02/tainio_katkismus.pdf

Mainokset