Ajatella! Vapaus saapuu ”ihan just!”

Marx tekee oikein hyvin esittäessään, että kapitalisti on ainoastaan pääoman personifikaatio. Samalla tavalla työläinen toimii vain työn henkilöitymänä.[1] Työvoima vuorostaan on se, mikä aktualisoituu työssä.[2] Työvoimalle on taas tyypillistä pyrkimys vapautua työstä, joka tehdään pääoman komennossa.[3] Tästä pyrkimyksestä aivan yksinkertaisena esimerkkinä toimivat kamppailut työpäivän pituudesta. On sitten kyse varsinaisesta työpäivästä, työvuodesta (palkalliset vapaat) tai työelämästä (eläkeikä), niin taistelu ajasta on (ja vapaudesta) ollut aina keskiössä– ja se on yhä sitä tänä päivänä.[4] Kaikenlaiset tuotannolliset innovaatiot, niin tekniikan kuin organisaation tasolla, ovatkin monesti olleet tapoja vastata työväenluokan kapinointeihin, joilla on pyritty vapauttamaan lisää aikaa. [5] Mihin siis poliittisessa analyysissa pitää kiinnittää huomiota? Tuotantovälineisiin ja muihin tuotannon tekniikoihin ja ihmisten pyrkimyksiin hallita omaa aikaansa sekä pääoman pyrkimyksiin hallita ihmisten aikaa. Tämä on se lattiataso, jonka varaan oikeastaan kaikki muu politiikassa rakentuu. Monet poliitikot – jopa ne, jotka itseään sosialisteiksi kutsuvat – tosin ohittavat iloisesti tämän lattiatason ja alkavat pohtimaan vain kiertoa ja verotusta. Heitä ei näytä kiinnostavan se, mitä tapahtuu siellä, missä lisäarvo luodaan. Heitä kiinnostaa vain tuon tuotetun lisäarvon jakaminen tai hallinnointi. Heidän politiikkansa rajoittuu tuotannon ulkopuolelle.  David Harvey onkin tehnyt huomion, miten nykyään puhutaan yhä enemmän yhteiskunnallisista oikeuksista. Esimerkkinä hän tarjoaa Amnesty Internationalin, joka kyllä työskentelee poliittisten oikeuksien ja siviilioikeuksien parissa, mutta varoo ulottamasta toimintaansa taloudellisten oikeuksien puolelle. Siellä nimittäin täytyisi ottaa aivan oikeasti puolensa: joko pääoma tai työvoima.[6] Se onkin aivan toisenlainen maailma se.

Kaikki siis tapahtuu ajassa. Jos ihmisellä ei ole aikaa, ei hän voi toteuttaa mitään. Kun aika loppuu, on ihminen yhtä kuin kuollut, vaikka hän vielä biologisessa mielessä olisikin elossa. Toisaalta ihmiset jaksavat rehennellä sillä, miten heillä on niin tavattoman kiire. Aika on niin kortilla! Kai se on merkki siitä, että he saavat aikaan jotakin. Toisaalta, mitä on elämä, jossa saa aikaan vain jollekin muulle? Mitä on esimerkiksi elämä tuhlattuna tehtaassa, jos aikaa ei jäänyt perheelle? Ei se ainakaan hyvää elämää ole. Toisaalta mitä on elämä, jossa täytyy pelätä sitä, että robotit vievät työt, siis työajan? Eikö robottien, automatiikan ja kaiken kehityksen pitänyt vapauttaa meidät juurikin raadannasta? Miksi meille ei haluta antaa aikaa?

Marx onkin kirjoittanut:

”Sellaisten taloustietelijöiden kuin MacCullochin, Uren, Seniorin ja tutti quanti [heidän kaltaistensa] teoksista saa lukea yhdeltä sivulta, että työmies on kiitollisuuden velassa pääomalle tuotantovoimien kehittämisestä, koska se lyhentää välttämätöntä työaikaa, ja seuraavalta sivulta, että työmiehen on osoitettava tätä kiitollisuutta tekemällä työtä tulevaisuudessa 15 tuntia 10 sijaan.”[7]

Ja tätä kiitollisuutta tuntuu työläinen joutuvan nyt maksamaan, kun työpäiviä halutaan lisätä ja pidentää. Tämäpä vielä tilanteessa, jossa toisaalla koetaan kovaa kärsimystä työttömyyden aiheuttaman köyhyyden takia. Töiden jakaminen – eli ajan ja resurssien jakaminen –ei näytä tulevan kuuloonkaan.

Ei teknologian kehitystä tai automatisaatiota tule tietenkään sellaisenaan pelätä tai vastustaa. Pitää kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, miten tuotantovoimien kehitys meille myydään (suuri vapauttaja!) ja mitä oikeasti tapahtuu (työtehtävät pakataan sekunneiksi, työaika ja vapaa-aika sekoittuvat). Näyttää nimittäin siltä, että vaatimus on yhä laadullisesti sama kuin jo mainittu 15 tuntia 10 sijaan. Lupaus vapaudesta alkaa muodostua samanlaiseksi kuin Neuvostoliitossa, että ”kyllä me kohta saavutetaan uusi ja hienompi aste!” Kaikki tuntuu tapahtuvan ”ihan just!”. ”Ihan just” olikin kovaa huutoa mm 1970-luvulla, jolloin aiheesta kirjoitettiin paljonkin. Wheenin mukaan kuka tahansa noita tekstejä lukeva saisi elämänsä makeimmat naurut. Kirjoittajat eivät nimittäin ottaneet huomioon sitä, minkä Marx otti aiemmin esitetyssä lainauksessa: kiitollisuus pitää osoittaa tekemällä aina vain lisää duunia. Wheen esittääkin, että keskivertobritti tekee nykyään elämänsä aikana 80 224 tuntia töitä, kun se vuonna 1981 oli 69 000 tuntia.[8] Toisaalta jos taas konkreettinen työ, joidenkin asioiden todellinen valmistaminen, on automatisaation myötä vähentynyt, niin ei ole mikään ihme, että David Graeber on päätynyt tutkimaan ”hevonpaskatöitä”. Työ on äärimmilleen alistettu pääomalle, jolloin työn varsinainen merkityksellisyys on muuttunut aivan toissijaiseksi, kunhan se tuottaa tavalla tai toisella lisäarvoa pääomalle tai pitää työvoiman muuten ”kurissa ja nuhteessa”. Tämä on linjassa sen kanssa, mistä lähes säännöllisin väliajoin kirjoitetaan: keskiaikaiset talonpojatkin työskentelivät vuodessa vähemmän kuin keskiverto työläinen tänä päivänä.[9] Heilläkin oli enemmän sitä alkuperäisestä rahaa: aikaa.

Lähteet:

Harvey David 2010. A Companion to Marx’s Capital. Verso. London/New York.

Marx Karl 1974. Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. 1 osa. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Marx Karl 2008. Capital An abridged edition. Oxford university press. Toim. David McLellan.

Marx Karl 2013. Capital – A critical analysis of Capitalist Production, Volume 1 & Volume 2. Wordworth Editions Limited. Hertfordshire.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto. Helsinki

Wheen Francis 2009. Marxin Pääoma. Gummerus. Jyväskylä.

 

[1] (Marx 2008, 383.)

[2] (Marx 2013, 120).

[3] (Viren & Vähämäki 2011, 36).

[4] (Harvey 2010, 138.)

[5] (ks. Marx 2013, 300).

[6] (Harvey 2010, 137-138.)

[7] (Marx 1974, 294.)

[8] (Wheen 2009, 78-79).

[9] Esim. http://evonomics.com/capitalism-medieval-peasants-got-vacation-time-heres/

Mainokset