Mistä vipuvarsi?

 

Tarkastellaan hetki sitä, minkälaisessa tilassa vasemmisto on. Esimerkiksi Harvey on tehnyt huomion, että heikko talouskasvu, korkea työttömyys ja valtion suvereniteetin menettäminen ovat kolhineet kovasti perinteistä vasemmistoa (puolueet ja ammattiyhdistysliikkeet). Näiden muutosten keskellä perinteinen vasemmisto ei ole onnistunut luomaan minkäänlaista todellista vastavoimaa pääomalle.[1] Tämä on saanut monet vasemmistolaiset toivomaan valtion suvereniteetin palauttamista ”vanhaan hyvään tyyliin”, jolloin erilaiset interventiot talouteen olivat helpompi toteuttaa. Paluussa vanhaan on kuitenkin aina jotain samaa kuin vanhassa filosofisessa ajatuksessa, että samaan virtaan ei voi koskaan astua kahdesti.[2] Tämä halu palata menneisyyteen tuo minulle mieleen myös Marxin huomion, miten Hegel näki asioiden tapahtuvan maailmassa aina kahdesti, mutta jätti huomiotta sen, että ensin ne tapahtuvat tragediana, sitten farssina.[3] Onpa tunnetusti todettu sekin, että toisinaan farssi on myös paljon traagisempi kuin alkuperäinen tragedia.[4] Tuskin on nimittäin mikään muuttunut sen oivalluksen suhteen, että kuolleiden tulisi antaa haudata kuolleensa.[5] Täten tilanteessa, jossa ns. vanhalta vasemmistolta on viety monin paikoin sen pohja, tulisi sen pystyä jättämään tuhkat taaksensa, mutta samalla pitämään alkuperäisen ”eleen” synnyttämä liekki elossa. On oltava olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin angloamerikkalainen malli tai ranskalais-saksalainen malli, jotka ovat molemmat vain yhden ja saman kolikon kääntöpuolet, joten sieltä ei voi löytyä vastausta.[6] Aivan alkuun meidän olisi kuitenkin syytä kartoittaa maaperää, jolla me kuljemme.

Tavanomaisesti voidaan ajatella, että valtio katsoo olevansa suvereeni käyttämään valtaa rajojensa sisäpuolella. Tähän samaan ajatukseen on myös demokratia nojannut. Kansalaiset valitsevat hallituksen, joka sitten edustaa kansan tahtoa valtion alueella. Tähän ajatukseen Hollowayn mukaan kiteytyy myös sosialidemokraattinen väittämä siitä, että radikaali muutos voidaan saavuttaa perustuslaillisin keinoin. Hän kuitenkin päätyy kritisoimaan ajatusta valtiovallan suvereenista mahdista siitä näkökulmasta, että koska työ on järjestetty kapitalistiselle pohjalle, niin se auttamatta rajoittaa sitä, mitä valtio voi tehdä. Sen täytyy näytellä oma roolinsa kapitalistisessa järjestelmässä. Hollowayn konkreettinen esimerkki on, että jokainen sellainen hallitus, joka päättäisi ryhtyä merkittäviin toimiin pääoman intressejä vastaan, löytäisi itsensä hetkessä taloudellisen kriisin keskeltä ja saisi katsella, miten pääoma pakenee valtion alueelta.[7] Pääoma kun toimii verenä kapitalistissa yhteiskunnissa. Mikäli sen kiertokulku hidastuu tai peräti pysähtyy kokonaan, on silloin edessä kriisi, joka pistää tavanomaisen elämän aivan sekaisin.[8] Mikä tahansa hallinto, joka siis yrittää puskea itseään toiseen suuntaan saa kohdata finanssikriisin, luottoluokituksen laskun ja niin edelleen. Pahimmassa tapauksessa edessä on jopa valtion konkurssi ja hajoaminen, kuten Brown on varoittanut. Brown myös korostaa, että samainen kohtalo vaanii yksilöä. Hänen vaaroina ovat köyhyys, arvostuksen menetys kuin myös luottokelpoisuuden menettäminen. Äärimmillään kyse on puhtaasti selviytymisestä.[9] Onko tämä tilanne demokraattinen? Esiintyykö tässä jossain kohtaa todella kansan mahdollisuus päättää omasta kohtalostaan menemällä vaaliuurnille, laittamalla edustajansa töihin? Ehkä vasemmiston huono tila on kytköksissä nimenomaan demokratian huonoon tilaan. Kun mahdollisuudet vaikuttaa talouteen kaikkoavat yhä kauemmaksi, niin vasemmistolainen politiikka muuttuu moralismin kyllästämäksi puuhailuksi. Tehtävän kun tulisi olla vallata asemat takaisin siellä, missä asioilla on oikeasti merkitystä: tuotannossa. Sieltä voi löytyä se ketjun osa, josta nykäisemällä voidaan saada se kaikkinensa liikkeelle.

Tarkastellaan hetki lähemmin Euroopan tilannetta. Eurooppalainen kapitalismi on nimittäin hyvin epädemokratisoitu. Yhä useammin kansalliset talouspolitiikat on alistettu kasvavissa määrin ylikansallisille toimijoille, kuten Euroopan komissiolle tai Euroopan keskuspankille, jotka ovat yleisen (popular) demokratian saavuttamattomissa.[10] Meillä on siis selkeä ”demokratiavaje” Euroopassa tai vielä tarkemmin EU:ssa. Mutta miten korjata tuo vaje? Tulee kenties pohtia vakavasti sitä vaihtoehtoa, onko kyse samanlaisesta demokratiavajeesta kuin entisissä kommunistisissa maissa, joissa se oli kokonaisrakenteen vääjäämätön elementti.[11] Toisin sanoen on mahdollista, että ongelma on syvemmällä rakenteissa eikä vain siinä, että ihmiset eivät osaa toimia ”demokraattisemmin” annetuissa raameissa tai että vain tietyt ”mätämunat” pilaavat koko systeemin. Onhan Streeck tehnyt aivan oikean huomion, että Euroopan Unioni ei muuttunut liberalisointivälineeksi yllättäen vuoden 2008 jälkeen. Hän painottaa, että se on ollut sitä vastaavien prosessien mukaisesti jo 1980-luvulta lähtien.[12] Tämä demokratian hiljattainen väistyminen tulisikin ottaa vakavasti, mikäli vasemmistolaiset liikkeet tahtovat olla muutakin kuin pelkkiä lastuja laineilla. Mutta miten vastata tähän? Miten pelastaa demokratia? Vastaus on sama kuin edellä: on mentävä tuotannon todellisuuteen. Se on se vipuvarsi.

On aika palata niin sanotusti juurille, sinne mistä puu aloittaa kasvunsa. Olenkin valmis hyväksymään Vähämäen esittämän väitteen (vaikka hän tuskin kovin paljoa sosialidemokratialle antaa arvoa), että poliittisesti hyödyllisintä on aloittaa työn ja välttämättömän työn välisestä suhteesta. Hänen mukaansa siten päästään asioiden lattiatasolle, jossa työn ja pääoman antagonismi avautuu. Vähämäen lähtökohtia ovat siis tuotantovälineet, koneet sekä laitteet ynnä niiden kehitys. Tästä päästään etenemään kohti työn järjestämistä ja lopulta työläisten keskinäisiin suhteisiin, jota voidaan kutsua siis luokkakokoonpanoksi.[13] Uskoakseni vain menemällä lattiatasolle voi työväenliike ja poliittinen vasemmisto löytää itsensä uudelleen. Tämä johtuu siitä, että jos pääoma pystyy yhdellä liikkeellä laittamaan polvilleen demokratiat, niin on kysyttävä, miten liikkeeseen voidaan vastata. Kuten edellä on nähty, siihen ei voi vastata pelkästään parlamentaarisesti, vaan pitää toimia tuotannossa. Tämän takia perinteiselle vasemmistolle olisi tärkeää kehittää esim. ammattiyhdistysliikettä siihen suuntaan, että se pystyy oikeasti toimimaan tuotannossa työvoiman puolella. Toisaalta pitää välttää sitä ajatusta, että valtiovallalla ei olisi merkitystä. Sillä on hyvinkin paljon merkitystä, mutta tällä hetkellä se on hyvin voimaton (vasemmistolaisesta näkökulmasta). Tuota voimaa on ruokittava ulkoapäin. Sitä on ruokittava ottamalla asemat takaisin tuotannossa. On aloitettava työvoiman ja pääoman suhteesta. Vain siten voidaan pelastaa demokratia ja lopettaa se kiristys, jota pääoma voi nyt kansakuntia kohtaan harjoittaa.

 

Lähteet:

Brown Wendy 2015. Undoing the Demos: Neoliberalism’s Stealth Revolution. Zone Books. New York.

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford Univerity Press.

Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism.  Oxford Univeristy Press.

Holloway John 2002. Change the World Without Taking Power. Pluto Press. London/Sterling.

Marx Karl 2005. The Eighteen Brumaire of Louis Bonaparte. Teoksessa Communist Manifesto and other writings  Barnes & Noble Books. New York. S. 61-170.

Streeck Wolfgang 2014 A. How Will Capitalism End? Teoksessa New Left Review 87, May-June 2014. s. 35-64. Saatavilla: https://newleftreview.org/II/87/wolfgang-streeck-how-will-capitalism-end Haettu: 29.9.2017

Streeck Wolfgang 2014 B. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Vähämäki Jussi 2014. Arvosta rahaan. Vallankumoukset ylhäältä kapitalismin dynamiikassa. Teoksessa Poliittinen talous 2(2014) :1 sivut 68-85. Saatavilla: http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/download/24/20  Haettu: 17.11.2016.

Zizek Slavoj 2009. First as tragedy, then as farce. Verso. London.

Zizek Slavoj 2017. Uusi Luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt. Into. Helsinki.

 

[1] (Harvey 2014, xii.)

[2] Herakleitos

[3] (Marx 2005, 63).

[4] Herbert Marcuse teki tämän lisäyksen johdannossaan Marxin tekstiin The Eighteen Brumaire of Louis Bonaparte. (Zizek 2009, 5).

[5] (Marx 2005, 66).

[6] (Zizek 2017, 14).

[7] (Holloway 2002, 13.)

[8] (Harvey 2010, vi.)

[9] (Brown 2015, 22.)

[10] (Streeck 2014 A, 44.)

[11] (Zizek 2017, 13).

[12] (Streeck 2014B, 102-103.)

[13] (Vähämäki 2014, 74.)

Mainokset