Tervetuloa politiikan nollatasolle! Nauti, äläkä horjuta venettä.

Monesti sanotaan, että politiikka on rikki. Aivan kuin jotkut olisivat menneet heittämään sen rattaisiin ison kasan hiekkaa – ja nyt me odotamme vain koko koneiston hajoamista. Usein tuon rattaiston kohtaloa tosin voivottelevat nimenomaan ne, joiden mielen mukaisesti se ei ole viime aikoina suostunut pelaamaan. Mutta on väitteessä jotain tottakin, ei se ihan pelkkää pettyneiden poliitikkojen (tai heidän taustalla lymyilevien yhteistyötahojen) parkumista ole, vaikka toki vähän sitäkin. Jotain on todella muuttunut politiikassa, mutta se ei ole tapahtunut aivan eilen.

Mitä siis politiikan nollatasolle oikein kuuluu? Nykyistä hallitsevaa politiikan muotoa voidaan kutsua postpoliittiseksi biopolitiikaksi. Asiaa on mm. Zizek eritellyt ihan onnistuneesti. Sen postpoliittinen osa kattaa kaikki ne väitteet, että olemme jättäneet taaksemme suuret ideologiset kamppailut. Politiikan kysymykset typistetään teknisiksi asiantuntija kysymyksiksi. Sen biopoliittinen osa kattaa taas ajatuksen politiikasta, jonka tavoitteena on ”ihmisten elämän turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen ja sääteleminen”. Politiikan nollatasolla vallitsee siis politiikka, joka on puhdistettu politiikasta, ja politiikka, joka on huolissaan vain elämästä sellaisenaan.[1] Jotain kohtuullisen kurjaa siis.

Tietenkään emme oikeasti elä postpoliittisessa maailmassa. Se voi korkeintaan näyttäytyä sellaisena. Mutta monesti me kyllä käyttäydymme kuin eläisimme – ja se valitettavasti riittää. Harvassa ovat ne poliitikot, jotka ottavat oikeasti kantaa asioihin muuten kuin vetoamalla löyhästi arvoihin. Nykyinen puhe arvoista onkin uskoakseni pelkästään oire siitä, että ”ulkopuolta” ei ole. Puhutaan siten kuin asiat olisivat näin aivan luonnostaan ja asioihin voi vaikuttaa ottamalla vain hieman toisenlaisen asenteen, ottamalla toisenlaiset arvot käyttöön. Arvot ovat ikävä kyllä vain siitä ovelia otuksia, että se on ihan puhujasta kiinni, mitä niiden sisällöksi lopulta määritetään. Tästä syystä en arvosta poliitikkoa, joka kerta toisensa jälkeen toistaa mantraa: ”Kyse on arvoista!” Aivan kun ne olisivat olemassa sellaisinaan. Aivan kuin niitä ei täydennettäisi aina puhujan mukaisesti. Esimerkiksi vasemmistossa tämä näkyy siinä, että se on kieltäytynyt tekemästä kunnollista kapitalistisen yhteiskunnan analyysia. Ajattelu ja teoria ovat vaipuneet sen myötä heikolle tasolle. Tilalle on tuotu ylihistorialliset arvot ja pelkkä päivänpolitiikka. Virénin ja Vähämäen mukaan tämä kaikki on johtanut luokkatietoisuuden sekä solidaarisuuden puutteeseen kuin myös organisoitumiskyvyn heikkouteen.[2] Vasemmistolaiset poliitikot ovat sanalla sanoen laiskistuneet vähintään samaa tahtia kuin oikeistolaiset ovat löytäneet oman rytminsä tehdä asioita. Onhan postpoliittinen maailma heidän maailmansa. Siihen olisi hyvä saada muutos. Eikä se muutos tapahdu ”keräämällä kaikki edistykselliset voimat yhteen”, vaan aloittamalla kapitalistisen yhteiskunnan analyysista. Henkilökohtaisesti olen saanutkin tarpeekseni politiikasta, jonka tavoitteena tuntuu olevan ennemmin oman erinomaisuuden ja hyvyyden esiintuominen kuin todellinen yhteiskunnallinen muutos. Mutta ehkä minä olen vain vanhanaikainen, sopimaton postpoliittiseen maailmaan. Ehkä ”meidän” aika on sitten ohi ja politiikka on uraohjusten, opportunistien ja itsensä esittelijöiden leikkikenttä.

Kirjoitinkin jo toisaalla politiikasta yleisemmin. Silloin käytin Jussi Vähämäen tarjoamaa määritelmää, jossa politiikan kuvattiin olevan luopumista jo olemassa olevista ratkaisuista ja sijainneista. Politiikan ytimessä on tapahtuma. Tapahtuma on se, mikä tuottaa muutoksen siinä, mikä meille näyttäytyy normaalina tai täysin selvänä. Politiikan tehtävä on leikata läpi olemassa olevien jakojen.[3] Varsinainen politiikka – kun se ”puhdistetaan” kaikesta virkamiesmäisyydestä – onkin siis jotain sellaista, joka ei istukaan kiltisti vastaamassa esitettyihin kysymyksiin. Se ei ole vain hallinnoimassa erilaisia elämän virtauksia, vaan luomassa jotain uutta, tekemässä katkoksia ja kaivertamassa uusia uomia. Tämä puuttuukin nykyisestä politiikasta, jolta puuttuu mielikuvitus. Tapahtuman sijasta poliitikot vaipuvat puhumaan arvoista, arvoista ja arvoista. Kyllä, arvoja tarvitaan, mutta ne tarvitsevat kenties jotain muutakin, jonkin suunnan eikä vain tyhjää lätinää, jolla pyritään peittämään poliittisen toiminnan sekä tahdon puute.

II

Me elämmekin siis maailmassa, jossa aika on pysähtynyt, ja kaikki tapahtuu yhdessä ajan hetkessä. Sen varmasti jokainen voi tuntea. Tämä on sietämätön aikakausi. Sille ei tunnu olevan ulkopuolta, vaan se kuristaa meitä kurkusta ja sanoo: nauti, älä horjuta venettä! Meillä ei ole enää Amerikkaa, mihin paeta. Meillä ei ole enää tulevaisuutta, jota rakentaa. Tässä me olemme. Kulutamme, tuotamme ja nautimme kuin peittääksemme sisäisen tyhjyytemme sekä merkityksettömyytemme. Haluamme vain turvallisuutta. Laskemme päivästä toiseen kohti absoluuttista mahdottomuutta – kuolemaamme – mutta nuo laskutoimitukset eivät johda mihinkään, paitsi ehkä ikuisen nuoruuden tavoitteluun, jolla on kosmetiikan ja veitsen lisäksi monia kulttuurisia vaikutuksia. Tänään on kuin huomenna ja huomenna on kuin tänään. Ainoa asia, joka viittaa ajan olevan edes jotenkin hengissä, on meidän rappeutuvat kehomme, sairaudet ja vaivamme. Elämme häkissä, jonka kalterit toki joustavat jonkin verran, mutta niistä pääsee läpi vain palasina – osa valitsee jopa tuon kohtalon. Sietämätöntä. Näin minä kuvaisin elämää täällä nollatasolla.

Sietämättömyys johtaa herkästi turhautumiseen. Tunne siitä, että jotain on tehtävä, johonkin on mentävä, mutta nuoli kompassissa pyörii raivoisasti pysähtymättä mihinkään. Aivan kuin jokin kiinnekohta, johon olemme aiemmin voineet luottaa, olisi revitty paikaltaan ja heitetty avaruuden syvimpiin syövereihin meidän käsiemme ulottumattomiin. Ehkä siksi ihmiskunta niin ahnaasti on kulkemassa kohti suurta konfliktia (eivät asemenot ole ainakaan pienentyneet). Se luulee pystyvänsä räjäyttämällä luomaan uuden kiinnekohdan ja pysäyttämään pyörivän nuolen. Siinä samalla voi tosin mennä koko kompassi. Toisaalta aikakautemme tuntuu aivan siltä kuin joku löisi kaikkia pianon koskettimia yhtä aikaa ja sanoisi: ”Hyräille tuo!” Mahdoton tehtävä yhdellä äänellä, ja se kuulostaakin aivan kauhealta, mutta sellainen tuntuu olevan vaatimus.

Onko siis politiikka rikki? Ei se ainakaan monin paikoin ole enää sitä, mitä politiikan pitäisi olla. Se ei pyri enää luomaan tapahtumaa, vaan se tyytyy elämään tässä ja nyt, toistamaan sanoja arvoista. Toisille se kelpaa, usein niille, joilta puuttuu intohimo yhtään mihinkään, mutta moni tuntee sen puristavan vaikutuksen. Nykyinen politiikka ei suinkaan anna ihmisille ääntä, vaan ennemmin hiljentää sen. Jos joku yrittääkin tuoda politiikan takaisin politiikkaan, niin hänet nähdään eräänlaisena uhkana, joka ei ymmärrä, että politiikkaan ei kuulu politiikka. Tervetuloa siis politiikan nollatasolle!

 

 

Lähteet:

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Kuusi teesiä uudesta oikeistosta. Teoksessa niin& näin 4/2011

Saatavilla:http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn114-15.pdf

Vähämäki Jussi 2003. Time for Politics. Teoksessa Alternatives 28 (2003), s. 187-197

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Nemo. Helsinki.

[1] (Zizek 2012, 49-50, 52.)

[2] (Virén & Vähämäki 2011, 83.)

[3] (Vähämäki 2003, 187.)

Mainokset