”Eipä olisi arvannut” – aktiivimallista, sen taustoista ja kritiikin puutteellisuudesta

Tekstin osa I on alun perin julkaistu Kuusankoski ja sosialidemokraatit lehden vappunumerossa 2018. Joitakin kohtia muokattu.

I

Aktiivimalli on puhututtanut ihmisiä koko tämän vuoden. Eikä syyttä. Sotiihan se oikeustajua vastaan. Asiaa kannattaa kuitenkin tarkastella myös laajemmasta näkökulmasta. Ei aktiivimalli tyhjästä tullut. Se on tulosta jo pitkään jatkuneesta yhteiskuntapoliittisesta muutoksesta Suomessa. Kyse on hyvinvointivaltion uudelleenjärjestäytymisestä tai ehkä ennemmin sen purkamisesta. Oikeus toimeentuloturvaan on sidottu jo monia vuosia yhä vahvemmin velvollisuuteen osallistua työhön tai koulutukseen. Työkeskeisyyttä onkin määrätietoisesti lisätty ja sosiaalipolitiikka on sotkeentunut yhä vahvemmin osaksi työllisyyspolitiikkaa.[1] Jo vuonna 1996 tuli voimaan koulutusta vailla oleviin nuoriin kohdistunut työmarkkinatuen määräaikainen pidättäminen, jota säesti toimeentulotuen määräaikainen alentaminen, jos tarjottua työtä ei otettu vastaan. Vuosina 1998 ja 2001 kehitettiin työnhakusuunnitelmat ja aktivointisuunnitelmat. Sitten tietysti mukaan otetaan vuoden 2006 työmarkkinatuen aktivointiehto.[2] Kun tämän päälle laitetaan monet lähempänä tätä päivää tehdyt uudistukset, niin kukaan ei oikein voi puhua yllätyksestä sen osalta, mitä on tapahtunut. Suunta on ollut aivan kaikkien nähtävillä. ”Eipä olisi arvannut!”, ei käy selitykseksi.

Mutta mitä tarkoittaa työkeskeisyys tai velvollisuus osallistua työhön? Onko se sitten pahasta? Onhan meidänkin puolueen (SDP) yksi teemoista aina ollut työ. Pitää muistaa, että työ sellaisenaan ja työ tietyssä muodossa ovat kaksi eri asiaa. Yritä esimerkiksi löytää palkkatyötä tai työtä yleisesti antiikin Kreikasta. Löydät vain kasan termejä poien, prattein, ponos, ergon, demiurgi…[3] Et kerta kaikkiaan voi löytää samanlaista työn käsitettä kuin meidän aikanamme, mikä paljastaa, että työtä hallitsee aina jokin yhteiskunnallinen suhde, jolloin myös sosialistinen käsitys työstä (mikä pitäisi olla meidän käsityksemme) on hyvin erilainen kuin porvarillinen käsitys (joka on se käsitys, joka on voimissaan edellä esitetyissä uudistuksissa, vaikka mekin olemme valitettavasti olleet monessa mukana). Eihän työ murtautunut esiin työvoimana (kykynä sellaisenaan) vasta kuin Ranskan vallankumouksen melskeiden saattelemana, mistä lähtien se on ollutkin poliittisten taistojen keskiössä.[4] Ei sovi siis antaa itseään huijata, että työ olisi jokin yksinkertainen ja itsestään selvä asia.

Kuka tahansa voi siis ymmärtää, että meidänkin aikakauttamme hallitsee tietty näkemys työstä, mikä nojautuu tiettyyn arvonmuodostuksen logiikkaan. Nyt ei ole kuitenkaan tilaa aloittaa sitä erittelemään. Ennemmin kysymys kuuluu, mikä on tuo sosialistinen näkemys työstä? Fromm on tiivistänyt hyvin Marxin käsityksen aiheesta. Sosialismissa on kyse siitä, että ihmiset tekevät elämästään pääasiallisen kohteensa eikä suinkaan siihen tarvittavien hyödykkeiden tuottamisesta. Siinä ei ole kyse kaiken nielevästä byrokratiasta ja valtiovallasta.[5] Voimmekin kysyä, että olisiko tämä nyt mahdollista nykyisen teknologian aikana? Suurelta osin kyllä. Aktiivimalli tai muut reformit eivät kuitenkaan pyri edistämään ihmisten mahdollisuutta laittaa elämäänsä etusijalle, vaan pyrkivät pitämään ihmisen narussa ja ojennuksessa. Sen tavoitteena on ylläpitää pääomasuhdetta keinolla millä hyvänsä. Tietenkään mitään utopioita ei kannata rakentaa, mutta jokaisen pitäisi kysyä, onko ihmisen elämä tarkoitus todella se, että hän on päivästä toiseen pääoman palveluksessa? Aivan samalla tapaa saattoi kysyä maaorja, että onko hänen elämänsä tarkoitus todella palvella herraansa päivästä toiseen? Vai voisiko olla, että tavoitteena on nimenomaan vapaus kuninkaista ja herroista? Muistetaankin jälleen se, miksi aikanaan sosialidemokraattinen liike perustettiin: se oli aikeissa muuttaa maailman eikä anelemassa siltä armoa.

II

Kirjoitin jo aiemmin siitä, että työvoiman ainoa todellinen voima on siinä pystyykö se vetäytymään. Se on kauniimpi kiertoilmaisu sille, että pystyykö työvoima kieltäytymään pääoman komennosta tehtävästä työstä. Siksi sen – vetäytymisen – estämiseksi käytetään niin tavaton määrä energiaa. Milloin aseina käytetään moralismia, milloin suoranaista pakkoa, milloin lainsäädäntöä jne. Vai mistäköhän luulette esimerkiksi lakko-oikeuden rajaamispyrkimysten kumpuavan? Tai joka lakon yhteydessä kuultujen saarnojen? Tai mistä luulette johtuvan sen, että mm. Internetiä halutaan rajoittaa yhä enemmän? Tarjoaahan se aivan omanlaisen ”yhteisen laidunmaan”, joka antaa myös mahdollisuuden paolle. Aktiivimalli on tätä samaa sotaa pakoa vastaan. Maailma, ja ennen kaikkea politiikkaa, avautuu aivan toisella tavalla, kun alkaa tarkastelemaan niitä tekniikoita, joilla pyritään estämään ihmisten omaehtoinen tuottaminen ts. omaehtoinen työnteko. Toki – en ala tässä utopistiksi heittäytymään – aina on varmasti jotain pakotettua, mutta se ei tarkoita sitä, että kaiken työn pitäisi lähtökohtaisesti noudatella tiettyä historiallista työnmuotoa, joka parhaiten palvelee pääomaa.

R-T-R’, eli tuttavallisemmin pääoman yleinen kaava. Rahaa laitetaan liikkeelle, jotta lopulta olisi lisää rahaa – ja sitten aloitetaan alusta… ja sitten… ja sitten… Siinäpä maailmamme sielu kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kapitalistisen yhteiskunnan subjekti ei siis suinkaan ole kapitalisti. Se on pääoma itse. Kapitalisti on kapitalisti vain, kun hän pysyy pääomalle uskollisena palvelijana. Kuten Holloway on todennut, se on oikeasti arvo, joka tekee tätä maailmaa muokkaavat päätökset – ja pääoma on vain kasautunutta arvoa.[6] Todellinen muutos voi lähteä siis vain arvosta ja arvonmuodostuksesta, eli siitä, miten arvo luodaan ja miten se astuu tähän maailmaan. Mikäli arvonmuodostukseen ei puututa, ei olla edetty vielä oikeastaan yhtään mihinkään – jos oikein asioita kärjistetään. Juuri tuo arvoa koskevan kritiikin puute on työväenliikkeen suurin kompastuskivi. Se on huvittavaa siinä mielessä, että arvoista kyllä muuten puhutaan suu vaahdossa.

Vanha työn vapauttamisen teema on kadonnut. Ennemmin pyrkimys tuntuu olevan lisätä abstraktia työtä (yhteismitallista työtä) kuin pyrkiä vapauttamaan työ kapitalistisesta järjestyksestä. Tämä johtuu siitä, että ei osata tehdä kunnollista sosiaalisen muodostelman analyysia. Kapitalistisen talouden kategoriat nähdään ikuisina, aina olleina.[7] Sen arvonmuodostuksen logiikka otetaan aplodien kera vastaa. Sen läsnäolo on niin pinttynyt ihmisten mieliin, että se estää ottamasta oppia edes historiasta, joka kyllä väkevästi todistaa asioiden ennemmin muuttuvan kuin pysyvän ikuisina. Tästä johtuen jää aktiivimalli(en) kritisoiminen aina puolitiehen. Pitäisi pystyä menemään arvonmuodostuksen ytimeen, jos todellista muutosta kaipaa. Muuten kovimmatkin vastustajat ovat vain tuon samaisen subjektin, pääoman objekteja, ei todellisia toimijoita.

 

 

Kirjallisuus:

Bonefeld Werner 2010. Abstract labour: Against its nature and on its time. Teoksessa Capital & Class 34(2). s. 257-276.

Fromm Erich 1961. Marx’s Concept Of Socialism Saatavilla: https://www.marxists.org/archive/fromm/works/1961/man/ch06.htm

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Hynynen Pertti. 1981. Aatteet ja rakenteet – Arvioita yhteiskunnasta, ideologiasta ja työväenliikkeestä. Työväen Sivistysliitto TSL r.y. Helsinki.

Holloway John 2002. Change the World Without Taking Power. Pluto Press. London/Sterling.

Holvas Jakke & Vähämäki Jussi Odotustila  – Pamfletti uudesta työstä. Kustannusosakeyhtiö teos, Helsinki 2005.

Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa 2013. Mitä on aktivointi ja aktiivipolitiikka? Teoksessa Kaikki työuralle! Työttömien aktiivipolitiikkaa Suomessa. Toim. Karjalainen Vappu & Keskitalo Elsa. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere. s. 7-20.

Vähämäki Jussi 2005. Animal House1. Saatavilla: http://megafoni.kulma.net/index.php? art=281&am=1. Haettu: 20.1.2014

[1] (Karjalainen & Keskitalo 2013, 7-8.)

[2] (Karjalainen & Keskitalo 2013, 14.)

[3] Lue lisää mm. Holvaksen ja Vähämäen kirjasta Odotustila (2005).

[4] ks. (Vähämäki 2005).

[5] (Fromm 1961.)

[6] (Holloway 2002, 34.)

[7] ks. (Bonefeld 2010, 262.)

Mainokset