Ja tätä me kutsumme kehitykseksi

Kapitalismi ei ole pysyvä, kiinteä kokonaisuus, vaikka sillä onkin omat tyypilliset piirteensä. Kapitalismilla on kyky keksiä itsensä uudelleen ja ”kapitalisoida” aivan uusia alueita. Vandenberghe kuvaakin, että kapitalismi on eräänlainen parasiitti, joka yhä kasvavissa määrin on jättämässä tehtaan taaksensa. Se on aloittanut valloitustoimenpiteet elämän itsensä suhteen. Itse elämä tulee tuotetuksi ja kulutetuksi sen toimesta.[1] Kulttuuriteollisuus on ollut osa tätä ilmiötä jo pitkään, mutta sekin on tekemässä tilaa ”kokemusteollisuudelle”, jossa me suoranaisesti ostamme pääsyn kokemuksiin. Me alamme kuluttaa omaa elämäämme.[2] Ja oi kuinka me näytämme ottavamme sen vastaan ilolla. Yhä useampi asia, joka ennen kuului ihmisyyteen sellaisenaan, on nyt tavaramuodon alainen. Kaikki on todellakin kaupan. Joskus oli kunniallista olla myymättä tiettyjä asioita, mutta nyt niiden myymättömyys tuntuu olevan vain epäonnistunut brändäys yksilön kannalta.

Tässä yhteydessä voidaan aivan hyvin puhua prekaarista työstä, jossa – kuten Vähämäki on osuvasti tiivistänyt – ihminen pakotetaan ihmiseksi. Ihminen pakotetaan kykenemään kykyihinsä. Vähämäen mukaan esimerkiksi tosi-tv-ohjelmat ”eivät ole mitään muuta kuin tämän inhimilliseksi pakottamisen näytteillepanoa ja siihen pakottamista.”[3] Olemmekin saavuttaneet sellaisen pisteen, jossa ihminen muunnetaan koneeksi. Thomas Hobbes unelmoikin mekanismista, joka on hieno ja herkkä, mutta tuottaisi rauhaa ja hyvinvointia, koska subjektiiviset intohimot sekä moraaliset päämäärät tulevat eliminoiduksi.[4] Sellainen on meidän maailmamme, jossa kokemukset koetaan hallitusti, ympäristössä, jota voidaan säädellä, koska olisi aivan liian vaarallista antaa ihmisten kokea vapaasti. Kokemukseen pitää ostaa mieluiten pääsy, jotta sillä olisi alku ja loppu, jotta se ei alkaisi elämään omaa elämäänsä ja tuottaisi minkäänlaisia tapahtumia. Sellainen on tämä uusi uljas maailma, jota jostain syystä ihannoidaan laajasti vasemmalta oikealle, vaikka sen perimmäisenä piirteenä on ihmisyyden kieltäminen muuttamalla siihen liittyvät kyvyt tavaroiksi.

Tällaisen maailmanko me todella haluamme jättää vielä tuleville? Maailman, joka muistuttaa ahdistavaa tieteiselokuvaa, jossa ihminen on toden totta muutettu inhimilliseksi pääomaksi, joka testaa markkina-arvoaan jatkuvasti ja murehtii vain tuosta arvosta? Maailman, jossa ihminen laskelmoi jokaista elämänsä sekuntia vallitsevan talousjärjestelmän hengessä kuin mikäkin kunnon pieni porvari, joka on hukannut viimeisetkin rippeet käsitteestä hyvä elämä? Se on maailma, josta kuolee runous ja kaikki kaunis, jos sallitte pienen tunteellisuuden. Se on maailma, joka lopettaa hämmästelemästä. Se on maailma, joka ei ole elämisen arvoinen, koska elämä on siitä jo poistettu, vaikka se vannookin sen suojelun, turvallisuuden nimeen. Sellaista maailmaa me nähtävästi rakennamme; ja kutsumme sitä kehitykseksi.

Viittaukset:

[1] (Vandenberghe 2008, 878.)

[2] (emt., 893.)

[3] (Vähämäki 2009, 52.)

[4] (Vähämäki 2009, 153.)

 

Lähteet:

Vandenberghe Frédéric 2008. Deleuzian capitalism. Teoksessa Philosophy & Social Criticism, vol 34 no 8. Sage Publications. s. 877-903.

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Like. Helsinki.

Mainokset