Kolkuttaako omatunto?

Netissä kiertää tällä hetkellä kuva eräästä kolumnista, jossa on pätkä Jari Lindströmin vanhaa kirjoitusta. Arvata saattaa, että tuo ajallinen ulottuvuus tekee siitä sangen kiintoisan, kenties jopa hieman huvittavan. Kuvasta/tekstistä voimme havaita sen, miten paljon voi yksittäisen ihmisen ajattelu muuttua vuosien varrella, kun vain saa ”uusia kavereita”. Uskaltanen kyseisen kolumnin kuvan laittaa tämän jutun yhteyteen.

Joskus olen miettinytkin, onko Lindström tarinan yksi suurimmista konnista vaiko kenties vain sen yksi traagisimmista hahmoista. Hahmo, joka on vain ajautunut sellaisten voimien keskuuteen, joita hän ei enää kykene hallitsemaan. Sellainen kohtalo on nimittäin mahdollinen aivan meille jokaiselle, jos maailman polut sattuvat johdattamaan väärään – tai emme ole tarpeeksi tarkkana tuttaviemme suhteen. Ihminen on nimittäin laumaeläin, joka alkaa käyttäytyä monesti niin, että häntä ei suljettaisi yhteisönsä ulkopuolelle. Lindströmin olisikin kenties kannattanut tarkemmalla seulalla valita nykyiset kaverinsa.

Toisaalta taas, olkoot ihminen kuinka traaginen hahmo tahansa, ei se estä häntä tuomitsemasta. Mitäpä muut ihmiset tekevät toisen ihmisen sisäisellä totuudella. Olennaisia ovat ne teot, joita ihminen tekee. Jos siis pitäisi valita kumpi hahmoista (konna vai uhri) on todellisempi, ei voi järkevä ihminen tulla muuhun lopputulokseen kuin julistaa konnan todellisemmaksi. Tosiaan, olkoot Lindströmin subjektiivinen vakaumus mitä luokkaa tahansa (vaikka vanhojen ajatustensa mukainen), niin ei käy kieltäminen, että objektiivisen asemansa puolesta hän on täysin työvoimaa vastaan ja pääoman puolella.

Mutta ehkä Lindströmin tarina ja tilanne antaa meille mahdollisuuden tutkailla myös omaa itseämme, omaa ihmisyyttämme paremmin. Kuinka monesti me tunnemme olevamme jotain muuta, mutta teemme sitten aivan toisenlaisia tekoja arkipäivässämme. Kuinka yleinen lause onkaan pahoja tehneen ihmisen suusta: ”En minä oikeasti ole tuollainen!” Mutta onko mitään todellisempaa kuin tehty teko? Eipä taida olla. Onneksi meillä ihmisillä – ainakin suurimmalla osalla – on omatunto, joka pyrkii kolkuttamaan tarpeen tullen. Kysymys siis kuuluu, johon minulla ei ole mitään mahdollisuuksia antaa vastausta, kolkuttaako Lindströmin omatunto iltaisin?

Mainokset