Meno on kohtuullisen postmodernia

Kapitalismista on tullut hyvin postmodernia. Vandenberghe nostaakin esiin erään tärkeän seikan. Oletteko nimittäin huomanneet, miten nätisti ihmistieteissä tapahtunut ”postmoderni käänne” vastaa pitkälti uuteen verkostotyöläiseen liittyviä diskursseja, jotka koskevat liikkuvuutta, joustavuutta, performatiivisuutta, monia ”itsejä” ja niin edelleen?[1] Siitä voidaan toki väitellä, että onko pääoma vain vastannut sille esitettyyn haasteeseen vai onko se itse toiminut jonkinlaisen tietoisena luojana tämän uuden verkostotyöläisen sekä käänteen synnyttämisessä. Selvää on kuitenkin se, että nämä postmodernit ulottuvuudet eivät luo minkäänlaista vastakohtaa kapitalismin logiikalle, vaan ne tukevat – tai ne on laitettu tukemaan – pääoman lisäarvon tuotantoa. Ei ole siis mikään ihme, että esimerkiksi tietyissä piireissä suosittu Deleuzen libertaarinen kritiikki kapitalismia kohtaan saattaa tuntua humpuukilta. Vandenberghe on huomioinut tämän. Hän ei kuitenkaan pidä Deleuzea 1970-luvun Giddensinä tai Thatcherina, joka on napattu hieman LSD:tä. Hän ennemmin haluaa osoittaa, että kapitalismi kykenee integroimaan itseensä kohdistuvan kritiikin ja asettamaan sen osaksi omia toimintojaan. Näin kapitalismi näyttäytyy yhä vahvemmalta ja kritiikki sitä kohtaan alkaa tuntua hampaattomalta.[2]

Vandenberghen artikkelissa Deleuzian capitalism esitetäänkin ns. rhizomaattisen sosiologian perusteet kohtuullisen ytimekkäästi. Kyse on tavasta hahmottaa yhteiskunta siten, että se aina vuotaa jostakin tai pakenee johonkin. Aina on olemassa jotain sellaista, mikä pakenee järjestelmää tai on sille mahdotonta (ainakin vielä) hallita. [3] Ei ole olemassa siis mitään selkeää kaavaa, jolla yhteiskunnan arvoitus voitaisiin ratkaista ja siten pystyttää täydellinen malli. Aina kun järjestelmä pystyttää itsensä, on se jo jostain päin hajoamassa. Mikäli yhteiskunta olisi tasapainossa, tarkoittaisi se sitä, että se olisi luultavasti kuollut tai ihmisyys olisi siitä poistettu. Tämä on juuri monen poliitikon kuin sosiologin tai muun yhteiskuntatutkijankin ongelma. He näkevät liiaksi ”mekaanista järjestelmällisyyttä” ihmiselossa.

Kysymys kuitenkin jää valitettavasti leijailemaan, että onko monet muutokset, joita me näemme päivittäin, tulosta työvoiman kapinasta pääomaa vastaan (eräänlaisia voittoja) vai onko pääoma itse toimija näiden muutosten suhteen. Vai ehkä totuus on jostain siltä väliltä? Ehkä totuus todella löytyy ”luokkataistelusta”, joka sijaitsee pyrkimyksissä paeta ja siten vuorostaan pääoman pyrkimyksissä estää tuo pako. Silloin se on ihan lukijasta kiinni, että kumpaa tahtoo korostaa: paon ensisijaisuutta vai pääoman vastausta siihen. On nimittäin mahdollista, että tuo vastaus aiheuttaa seuraavan ”vuodon” aivan kuin käy selitykseksi, että vastaus syntyy työvoiman vastarinnasta. Kumpi tuli ensin, muna vai kana?

Viittaukset:

[1] (Vandenberghe 2008, 881.)

[2] (Vandenberghe 2008, 879.)

[3] (Vandenberghe 2008, 878.)

Lähteet:

Vandenberghe Frédéric 2008. Deleuzian capitalism. Teoksessa Philosophy & Social Criticism, vol 34 no 8. Sage Publications. s. 877-903.

Mainokset