Nietzschen äänet

Vuosien varrella minulle on onneksi kehittynyt tietty nöyryys sen suhteen, että en lähde enää soitellen sotaan, jos minun täytyy jostain asiasta ottaa selkoa. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että jos minun täytyy todella ottaa selkoa jostain suuresta ajattelijasta, käännyn mieluusti jonkun toisen puoleen aluksi. Vasta myöhemmin kenties uskallan tuon neuvojan asentamat apupyörät poistaa ajatuksellisesta fillaristani – jos kiinnostusta matkantekoon vielä riittää. Tällä kertaa käännyin Ronald Haymanin lyhyehkön kirjoitelman puoleen, jossa hän käsitteli Nietzschen ääniä.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, Nietzsche on ollut minulle hahmo, johon törmäilen siellä täällä, mutta harvoin pysähdyn hänen kanssaan juttelemaan. Syy tälle on aivan sama kuin se, mikä on estänyt minua tekemästä parempaa tuttavuutta esimerkiksi Kierkegaardin kanssa (vaikka me olemme kyllä ”jutelleet” jo useammin, vaikka emme olekaan tehneet välejämme selviksi). Molemmat kun käyttävät paljon naamioita. On vaikea tietää, mitä tuo ajattelija todella ajattelee. Kirjoittaako hän vain lämpimikseen jonkin hahmon nimissä vaiko kertoakseen todella mietteensä? Miksi tarve harhauttaa toisella hahmolla ajattelemaan yhteen suuntaan ja sitten vetää toisella toiseen suuntaan? Kuka ihan oikeasti puhuu? Vai onko lukijan tehtävä kenties vain kuunnella aivan kuin kuuntelisi useampaa ihmistä ja tehdä sitten oma valinta, kuka heistä puhuu eniten järkeä. Pelkkää naamiojuhlaa ei tietenkään asiat ole, mutta se ei voi olla heittämättä tiettyä epäilyksen varjoa heidän sanojensa päälle. Kenties sitä lukijana pelkää tulla huijatuksi, joutua huonon vitsin kohteeksi – ja sitten häpeämään sitä.

Mutta yhden iltapäivän – ja satunnaisten muiden lukuhetkien – rupeamalla en katso olevani sovelias tulkitsemaan liikoja Nietzscheä, kuten en tätä hänestä kertovaa tekstiäkään. Siihen minä tosin tunnen olevani sovelias, että voin kirjoittaa siitä, mitä tämä kaikki minussa herätti. Päällimmäisenä jäi nimittäin tunne siitä, miten omalla tapaa traaginen tuo hahmo nimeltä Nietzsche oikeastaan oli. Toisaalta minulle jäi myös tunne tyypistä, jonka olisi kenties pitänyt hieman vähemmän korostaa omaa erinomaisuuttaan ja tehdä filosofiallaan jotain. Mutta niin, se on vain tunne, ei mikään syvällisen pohdinnan tulos, joten sille ei tarvitse tässä kohtaa antaa sen suurempaa arvoa. Katsotaan sitten, mihin tuo tunne tuosta etenee, jos saan aikaiseksi syventyä ajattelijaan paremmin.

Mutta naamiot ne minua tässä nyt kiinnostavat. Se myönnettäköön ja tehtäköön tekstin pääasialliseksi ytimeksi. Haymanin teksti porautuu osaltaan siihen, miten Nietzsche pyrki kenties näillä naamioilla pitämään erilaiset äänet kurissa. Toisaalta taas tekstissä mainitaan se, miten Nietzsche saattoi toisinaan kirjoittaa jonkin ajatuksen ylös ihan vain sen kirjallisten ansioitten takia. Tiedä tuota sitten, mistä kaikki lopulta johtui, mutta useampaa ääntä lukija pääsee joka tapauksessa kuuntelemaan. Toki varmasti jokin naamioista on lähempänä totuutta kirjoittajastaan, mutta tekstissäkin sivutaan ajatusta siitä, että filosofit – nekin, jotka kirjoittavat itsenään – ovat aina naamioiden takana. Todellista minää yritetään aina peitellä jollakin, koska luola menee lopulta aina syvemmälle. Se laittoi miettimään, että miten paljon ihan meidän tavallisten kirjoittelijoidenkin joukossa tapahtuu aivan samaa. Tuskin (ja en varmasti) minäkään ole valaissut koko ajatusteni luolaston kaikkia sopukoita – ja en tule sitä tekemään. Ehkä olen ennemmin toiminut kuin salakuljettaja, joka kirjoittamalla tuosta tai tästä aiheesta pyrkii ujuttamaan jonkin oman moraalisen näkemykseni toisille kuin avata minääni koko maailmalle.

Mutta niin, Nietzsche tuli lopulta myös hulluksi. Lähtivätkö äänet viimein keulimaan? Sitä voi jokainen arvailla. Hayman nostaa aiheesta esille sen, että on kyllä helppo osoittaa, milloin Nietzsche varmasti oli hullu (tai tähänkin näytti liittyvän tiettyjen lähimmäisten ihmisten epäuskoisuutta), mutta ei sitä, milloin hän jo mahdollisesti sitä oli. Tämä – kuten kirjoittaja korostaa – ei tietenkään vie voimaa hänen filosofialtaan, mutta se laittaa kuitenkin lukijan pohtimaan. Mieleen ei voi olla tulematta vanhaa kliseetä hulluuden ja nerouden välisestä harmillisen ohkaisesta rajasta, joka on montaa muuta rajaa monin verroin herkempi repeämään. Mutta ehkä tehdäkseen nerouden töitä, täytyy ihmisen kyetä vilkuilemaan hulluuden suuntaan. Kenties kutsua se kotinsa portaille, mutta ei päästää sitä sisään. Toisaalta se pitäisi pystyä myös häätämään siitä portailta notkumasta.

On myös jännittävää huomata, että kun saa käsiinsä jostakin ihmisestä hieman elämäkerrallista materiaalia, niin sitä alkaa suhtautumaan kyseiseen ajattelijaan hyvin toisella tavalla. Nietzschestä minulle oli muodostunut kuva hieman tuimasta, kenties synkeästäkin miehestä, jonka sanat saattaisivat kuulijansa mahdollisesti pelon valtaan, mutta luettuani esimerkiksi hänen ihmissuhdeongelmista, jotka tekivät hänestä paikoin katkeran, tuo pelottava olento tuntui kaikkoavan. Hänestä paljastuikin omalla tapaa aivan tavallinen ihminen, jolla tosin ei ollut aivan tavallinen elämä, saati ajatukset. Mutta tämä kaikki vaatisi varmasti jonkin ihan oikean elämäkerran lukemista, jollaista tekoa aloinkin suunnittelemaan – jos vain sopiva kirja löytyy.

Toivoisin, että minulla olisi rohkeutta tarttua aiheeseen tässä tarmokkaammin, mutta minua vaivaa aina tunne, etten tiedä tarpeeksi kirjoittaakseni – ja tässä kohtaa tunne on hyvin lähellä faktaa. Minun on jarruteltava – ja sitä teen tässä nytkin. Olisi vielä muutama ajatus pohdittavaksi, mutta ehkä kerään enemmän materiaalia. Tunnen nimittäin ainakin yhden ihmisen, joka pistäisi minut solmuun, jos menisin tulkitsemaan aihetta päin mäntyä. Aivan kuin hänen katseensa seuraisi ja olisi valmis pistämään kuin sotilaan pistin sopivan hetken tullen. Ja mikä kummallisinta, kyseessä on oikein mukava ihminen. En siis lähde venyttämään puolta lausetta ajatusten virraksi, vaan palaan aiheeseen toisella kertaa – toivottavasti.

Mainokset