Uutta tietoa? Ei kiitos!

Satuin törmäämään ajatukseen siitä, että meille ihmisille on luonnollisempaa kieltää uusi tieto kuin ottaa se vastaan ilosta kirkuen. Ehkä näin tosiaan on. Aluksi tosin totesin, että tuskinpa vain! Me ihmisethän rakastamme tietoa ja janoamme sitä. Ehkä tässä kohtaa, kun olin tehnyt itsestäni hetkessä väitteen loistavan esimerkin, olisi pitänyt jo ymmärtää, että asiassa on pointtinsa.

Mutta mikä minua tässä ilmiössä eniten kiinnostaa, on se ristiveto, joka syntyy kuljettaessa kohti uutta tietoa. Tarvitaan vain teksti, joka lupaa kritisoida tai muuttaa jotain näkemystä, joka on itselle varsin tuttu tai tärkeä. Sitä ensin ei välttämättä edes tahdo lukea jotain sellaista, jonka epäilee pistävän stopin vanhalle ja tutulle. Silti teksti on syystä tai toisesta aina saatavilla. En ole sitä hukannut, polttanut tai tuhonnut. Jokin siinä kiehtoo. Aavistan kenties sen voimasta jotain. Huhupuheet ovat kantautuneet korviini. Sitten siihen tartun ja etenen kuin kauhuleffaa katsoen: hieman kurkistellen sormien välistä, että se ei pääsisi yllättämään.

Joskus kuitenkin huhupuheet ovat antaneet olettaa hieman liikoja. Mieleen tulee ennemminkin, että käsillä olevan uuden tiedon olisi syytä vilkaista minun arkistoista löytyviä ”vanhoja tietoja” ja opetella olemaan. Tuntuu suoraan sanotusti tyhmältä, miksi tuotakin tietoa tuli niin ”pelättyä”. Mutta silloin kun uusi tieto todella kolahtaa, silloin arkistot on laitettava uusiksi. Se on rankka homma, kun täytyy tehdä kaikenlaista uudelleenjärjestelyä sekä (kauhistus!) myöntää asioita. Siinä saattaa mennä tovi epäilyksien kanssa kirotessa.

Niin! Epäilys! Juuri se on ehkä hedelmällisin seuraus tästä kaikesta. Otanpa oman esimerkin. Niin sanottu työn kaksoisluonne ja sitä koskeva keskustelu. Jos en olisi uskaltautunut lukemaan erästä artikkelia, joka kritisoi näkemystä, jonka olin omaksunut kauan sitten, en olisi päässyt käsiksi siihen rikkaaseen ristivetoon, jota näiden osapuolien välinen debatti tuottaa. Arkistoja ei ehkä tulekaan vielä täysin järjestellä uusiksi eikä vanhaa tietoa siirtää syvemmälle kellariin. Katsotaan hetki, miten tässä tappelussa oikein käy!

Yhtä tyhmää kuin on siis olla ottamatta vastaan uutta tietoa, on ottaa se vastaan ilman kritiikkiä tai vanhan tiedon puolustuspuhetta. Kysymys ei ehkä lopulta olekaan niinkään pelosta uutta tietoa kohtaan, vaan siitä, onko rohkeutta käsitellä sen avaamia mahdollisuuksia, jotka saattavat viedä kohti tilannetta, jossa vanha ja juurtunut onkin taas avoin ja liikkeessä. Ehkä me emme siis niinkään pelkää saada toista ”opinkappaletta” toisen tilalle, vaan paluuta avoimeen seutuun, joka kaikessa utuisuudessaan pakottaa meidät jälleen yhdelle uudelle matkalle.

Mainokset