Miltä hiljaisuus kuulostaa?

Muistan hyvin, miten alta kouluikäisenä lapsena istuin sängylläni ja kuuntelin hiljaisuutta. Siskoni, paria vuotta minua vanhempi, astui huoneeseen ja kysyi: ”Mitä sinä oikein teet?” Vastasin: ”Kuuntelehan miltä hiljaisuus kuulostaa!” Johon hän vuorostaan vastasi: ”Ei se miltään kuulosta! Tyhmä!” Ja silti se minusta kuulosti joltakin. Kai me riitelimme aiheesta sen jälkeen.

Kerran sitten, yhä pienenä lapsena, kuunnellessani hiljaisuuttaa, oleminen valtasi mieleni. Se oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun mieleni edes käsitteli asiaa – toki monin luonnollisin rajoituksin. Ensin alkoivat kaikki muut tuntumaan oudoilta. Miten he olivatkaan! Sitten oma oleminen alkoi tuntua oudolta. Ahdistus. Kuin oma keho olisi yhtäkkiä muuttunut vankilaksi, jota pakoon piti juosta. Ovethan siinä paukkuivat, kun piti päästä johonkin. Kohteena oli lapsuuden kotimme iso kivi, jolle oli kiva kiivetä, vaikka tällä kertaa jäinkin sen juurelle kyhjöttämään. Se on nimittäin jännä juttu, miten oppiessaan tietyn käsitteen, oppii samalla sen vastakohdan.

Tapahtumat luultavasti sijoittuvat hyvin lähelle isäni äidin kuolemaa, mikä oli saanut lapsen mielen pohtimaan kaikenlaista. Äitini nimittäin löysi minut tuon kiven juurelta itkemästä karmeaa kohtaloani (tulisin olemaan olematta!) ja me puhuimme mummosta sekä siitä, miten hän kenties katsoi tuolta ylhäältä meitäkin juuri nyt. Niinpä niin: kenties.

Samoihin aikoihin heräsi kiinnostukseni Jumalaa kohtaan. Olihan mummo kuulemma kenties hänen luonaan. Ja kuten arvata saattaa, ei pieni mieli ole kummoinen teologi, mutta saattaa osua vahingossa asian ytimeen. Olimmekin kerran tulossa kaupasta äitini kanssa. Istuin muistaakseni auton etupenkillä tai sitten huutelin takapenkiltä – oli miten oli – ja esitin yhä yhden parhaan kysymykseni, jonka olen koskaan esittänyt: ”Miksi Jumala vihaa meitä, koska menimme syntymään?” Ällini ei tietenkään ollut riittänyt ymmärtämään, että sanalla synti ja syntyminen ei ollut mitään tekemistä keskenään. Olin nähkääs niputtanut nämä asiat yhteen ja luulin Jumalan vihaavan meitä, kun päätimme syntyä tähän maailmaan. Vihasihan hän syntiä! Mutta minun on syytä korostaa, että perheemme ei suinkaan ollut uskonnollinen. Minä vain satuin kuuntelemaan toisinaan tarkasti kaikkea ympärillä kerrottavaa – ja luovasti ymmärsin asiat myös monesti väärin. Muistan, miten äitini hieman järkyttyneenä kysyi, mistä tuollaista olen oppinut ja heti perään alkoi selittämään, että asia ei ollut näin. Taisin selityksen ottaa vastaan. Silti voin yhä kysyä saman kysymyksen: ”Miksi syntyminen, olemassaolo on monesti kuin rangaistus, mutta olemattomuus on vielä kauheampaa?” Elämä voi olla hauskaa, kenties jopa mielekästä, mutta lopulta sinä kuuntelet hiljaisuutta ja se ei kuulosta miltään, tyhmä! Aivan kuin tuo kehittämäni Jumala saisi viimeisin naurun koskien rikettämme mennä syntymään.

Vai kuulostaako se sittenkin? Kun näin katselen elämääni taaksepäin, en voi olla miettimättä, onko se ollut tuon hiljaisuuden äänen etsimistä. Jonkin sellaisen etsimistä, joka lopettaisi ahdistuksen, koska jotain kuuluisi. Ehkä pieni kuiskaus, joka antaisi toivoa, että ihmisen ei tarvitsisi kyyhöttää kiven juurella kohtaloaan murehtien.

Mainokset