Kultin suojissa

Ajattelin tänään astua rohkeasti sellaiselle maaperälle, josta en täällä ole kirjoittanut uskoakseni paljoakaan – jos yhtään. Kyse on koulutuspolitiikasta. Kari Uusikylä on nimittäin kirjoittanut ihan oivallisen tekstin, jota tahtoisin hieman kommentoida.

Hän kertoo tekstissään, että 16.8.2018 on tulossa Etlan järjestämä seminaari, joka kantaa nimeä: ”Mihin menet peruskoulu?” Hän epäilee, että tuon seminaarin lopputuloksena aletaan puhumaan siitä, miten tarvitaan lisää tehoja sekä ”osaamista”, jotta Suomen kilpailukyky tulisi taatuksi. Valitettavasti Uusikylän ennustus on varmasti perin osuva, koska raahataanhan paikalle taas asiasta keskustelemaan ihmisiä, joilla ei välttämättä ole se paras tieto aiheesta. Heillä taitaa tosin olla ”parhaat näkemykset”, mitä tulee eräisiin poliittisiin mielihaluihin. Joka tapauksessa, käykäähän lukemassa kyseinen teksti.

Itse tahdon laajentaa keskustelua erääseen olennaiseen suuntaan, joka tuntuu monelta unohtuvan: asian ideologiseen – ehkä peräti uskonnolliseen – sisältöön. Enkä kirjoita tässä nyt ideologiasta siten kuin ideologiasta yleensä kirjoitetaan poliittisissa piireissä, joissa se on yhtä kuin yksittäisen ihmisen tai ryhmän aatokset. Kirjoitan tässä ideologiasta yhteiskunnallisen todellisuutemme rakentavana fantasiana, joka on vääjäämättä aina läsnä. Se on meidän yhteiskunnallinen todellisuutemme.[1] Se ei suinkaan ole muuttumaton, mutta monesti me uimme niin syvällä sen luomissa laajoissa merissä, että emme edes tajua olevamme sen alaisia. Me katsomme asioita ja ajattelemme, että asian tuleekin olla niin. Yksi tällainen asia on, että ihminen näkee koulutuksen ennen kaikkea keinona parantaa omia työllisyysnäkymiä tai palvella taloutta. Uusikylä kirjoittaa tekstinsä loppusanoissakin äidistä, joka kertoi, miten hän toivoi kiinankielen opiskelun avaavan hänen pojalleen työmahdollisuuksia. Ankea on maailma, jossa sivistyksen ja uusien taitojen kerryttäminen on alistettu sen alaisuuteen, onko siitä hyötyä pääoman arvon muodostukselle. Näkeehän sen jo kaikessa vihamielisyydessä, mitä osoitetaan yhteiskunnassamme esimerkiksi filosofiaa kohtaan. Sitä kun on vaikea kaupallistaa sellaisenaan ja se tutustuttaa ihmisen liikaa omaan mieleensä. Se avaa sielun uudella tavalla. ”Miksi ei siis jo aloitettaisi varhaisessa vaiheessa?”, kysyy vakavamielinen herra. ”Miksi emme tekisi jo peruskoulusta yhtä suurta työvoiman koulutuskeskusta, joka tuottaa juuri tarpeeksi välkyn ihmisen, että hän selviää herransa antamista käskyistä, mutta juuri niin tyhmän, että ei osaa niitä kyseenalaistaa?”

Mutta palataan pienen ärtymyksen jälkeen takaisin kysymykseen siitä, miten ihmiset eivät osaa kyseenalaistaa esimerkiksi työelämälähtöisyyttä, jota ylistetään vasemmalta oikealle. Mitä enemmän vuodet vierivät, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että Walter Benjamin osui eräässä tekstissään hämmästyttävän oikeaan. Hän kirjoitti tekstissään Kapitalismi uskontona mm. seuraavaa:

Kapitalismi on kultin harjoittamista sans rêve et sans merci. Kapitalismissa ei ole ”arkipäiviä”. Jokainen päivä on juhlapäivä suureellisten palvelusmenojen suorittamisen ja palvonnan äärimmäisen rasituksen kammottavassa mielessä. Kolmanneksi tämä kultti tekee velalliseksi. Kapitalismi on luultavasti ensimmäinen kultti, joka ei pyri anteeksiantoon vaan velallisuuteen. Näin tämä uskontojärjestelmä syöksyy mukaan valtavaan liikkeeseen. Hirvittävä velallinen tietoisuus, joka ei tiedä miten saisi anteeksi, turvautuu kulttiin, ei saadakseen syntinsä anteeksi vaan universalisoidakseen ne, moukaroidakseen tietoisuutta velalla ja ennen kaikkea sisällyttääkseen itsensä jumalan tähän velallisuuteen, jotta jumala itse lopulta alkaisi tavoitella anteeksiantoa.

Eikö jokaisen ekonomistin ynnä muun perin viisaan miehen, jotka tuntuvat olevan tuomioita julistavia pappeja, sanat kuulostaa juurikin siltä kuin he saarnaisivat omaa evankeliumiaan? Mutta nimenomaan tämä ilosanoma unohtaa sen ilon ja alistaa kaiken tekemisen palvelusmenoksi. Kaikki oppimasi, kaikki kyvyt, mitä ikinä tuletkaan hankkimaan, ne tulee alistaa tämän kultin alaisuuteen – muuten et ole mitään. Ja se vastarinta? Sitä ei liiaksi ole, koska ihmiset ovat liian syvällä tuossa kultissa. He ovat ideologisesti sokeita, koska he eivät näe omaa tilaansa. Joko he eivät halua sitä nähdä tai heiltä puuttuu kieli sitä kuvatakseen. Esimerkiksi kaikille itseään vasemmistolaisiksi kutsuville, jotka muuten ovat joka puolella vastustamassa sitä ja tätä, annan ilmaisen vinkin. Sanooko alkuperäinen kasautuminen mitään? Kuten Holloway on todennut, me herkästi voivottelemme lukiessamme historiaa, että kuinka köyhiä ihmisiä tuolloin riistettiinkään, irrotettiin maastaan. Voivottelijoilta unohtuu vain eräs tärkeä seikka: me olemme ne kurjat nyt.[2] Puuttumalla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ihmisen mahdollisuuksiin käyttää ja kyetä omiin kykyihinsä vapaasti, varmistetaan se, että hän ei päädy keksimään jotain sellaista, mikä ei sopisi kuvaan. Ettei hän päätyisi vahingossa huomaamaan tuota laajaa merta ympärillään.

 

Lähteet:

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York.

Zizek Slavoj 2008. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.

[1] (ks. Zizek 2008, 30;45;49.)

[2] (Holloway 2010, 125.)

Mainokset