Kuolevaisen elämää vai elävää kuolemaa?

Rakastan sitä, kun joku onnistuu asettelemaan sanansa ovelasti. Tarkoitan, että se saa joko hymyn nousemaan huulille tai se herättää jonkinlaisen liikahduksen mielessä. Siinä on jotain yhteistä keksimisen ilon kanssa, vaikka siinä ei juurikaan itse ole keksinyt tuon taivaallista. Yksi tällainen oveluus löytyi kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksia-teoksesta. Hän kirjoittaa eräässä kohdassa seuraavasti: ”Mitä sitten, Herra, minun Jumalani, tahdon muuta sanoa, kuin että en tiedä, mistä olen tullut tänne, tähän sanoisinko kuolevaiseen elämään vai elävään kuolemaan?” Minulla ei ole toki pätevyyttä tulkita tuota ajattelijaa kovinkaan kummoisesti, kun nyt saisin edes jotain häneltä loppuun luetuksi, mutta tunnistan kyllä tekstinpätkän, joka laittaa pohtimaan. Vaikka tunnustankin itse nostaneeni se tuosta noin vaan juuriltaan.

Ristiriidat, nehän ne minua nimenomaan kiehtovat. Onko elävä kuolema siis kenties kuolemaa, joka lainaa elämältä tapansa olla, mutta pitäytyy olemuksessaan? Ehkä elämä on pelkkä illuusio, kuolleen maailman liikettä, joka huijaa uskomaan, että siinä on jotain muutakin, elävää? Tähän teemaan olen monesti törmännyt viime aikoina. Muun muassa Zizekin kirjassa Pehmeä vallankumous (2009) on pätkä, jossa käsitellään ihmisen tietoisuutta ja siihen liittyviä pulmia sekä muita seikkoja. Paikoin hieman ahdistavaa materiaalia luettavaksi, jos antaa itselleen luvan mennä kysymysten kanssa loppuun asti. Toisaalta taas jotain niin perin kiehtovaa, että ei tahtoisi olla lukemattakaan. Se on kuin seisomista sellaisella kynnyksellä, josta voi herkästi pudota ja ajautua tilaan, josta ei ole paluuta. Mutta tuolla tilassa on jotain kiehtovaa, jotain sellaista, jonka tosin aavistaa myös kertovan jotain perin häijyä, jonka mieli haluaa hylätä heti sen saatuaan tietoonsa. Siellä vaanii kenties tuo totuus elävästä kuolemasta.

Mutta ehkä meidän ei pitäisi olla niin huolissaan tuosta elävästä kuolemasta, siten kuin sen nyt typerästi tulkitsin. Ehkä meidän järkemme ei tarvitse sitä ymmärtää. Paljon vaarallisempi kohtalo löytyy kuolevasta elämästä. Siitä, miten meidän kokemuksemme tästä maailmasta tuntuu muuttuvan yhä enemmän koneelliseksi. Kuinka me annamme jo nyt suuren osan elämästämme ja tahdostamme toisten – emme pelkästään toisten ihmisten – haltuun. Kuinka me hyväksymme asioita vääjäämättöminä kehityskulkuina ja pelkuruudessamme painamme päämme piiloon hokien: ”Asialle ei voi tehdä mitään!” Jos saan olla nimittäin hetken poliittinen, kuten niin usein aina olen, en näe kovinkaan suurta mahdollisuutta ihmiskunnalla, mikäli se kerta toisensa jälkeen piiloutuu kehitysuskon taakse ja kieltää oman tekonsa merkityksen tapahtumien luomisessa. Mikään mahti maailmassa ei takaa selvää lopputulosta. Ainoa mahti, joka itsensä kyllä tekee toteen on kuolema, mutta sitä ennen olisi syytä elää – on se sitten illuusio tai ei.

 

Mainokset