Luontonsa täyttymys

Kirjoitin aikanaan tekstin otsikolla Miten ratkaista ratkaisematon?, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin muutamia yhteiskuntaa ja taloutta vaivaavia kysymyksiä. Teksti palasi mieleeni lukiessani uutisia vuoden 2008 kriisin kymmenvuotispäivänä siitä, miten uusi finanssikriisi on jo ovella – ja se on oleva vakava.

Onko sitten mitään opittu näinä kuluneina vuosina? Näyttäisi siltä, että ei ainakaan siinä mielessä, että kriisiltä voitaisiin välttyä. Toisaalta olen taipuvainen uskomaan, että mitään sellaista ei ollut ehkä edes opittavissa. Ehkä ihmisten ”manaamat voimat” ovat jo niin paljon meitä suurempia, että eloton liikkuu täysin autonomisesti. Siinä koneessa ei ole ihmistä jäljellä enää kuin siteeksi. Tuo sieluton maailmamme jumala ei tunne mitään moraalia (ja sanon tämän mahdollisimman vähällä moralismilla), sillä ei ole käsitystä hyvästä tai pahasta, vaan se tekee mitä sen täytyy. Siltä voi vaatia mitä tahansa inhimillisyyttä tai yhteiskuntavastuuta, mutta totuus on se, että pahimmatkin kapitalistit – kuten myös parhaimmat – ovat vain tuon hengen eräitä ”portteja” tähän maailmaan. On olemassa tietty raja, mitä siltä voi vaatia. Kapitalismi nimittäin tekee, mitä kapitalismi tekee. Jos se tekisi jotain muuta, niin se ei varmaan enää olisi kapitalismia. Sillä on aivan oma näkemyksensä vapaudesta, ja sitä se pyrkii myös toteuttamaan. Jos siinä samalla syntyy muutama finanssikriisi, niin se on vain olennainen sivutuote.

Ja mitä tällä vapaudella sitten tarkoitan? Haluan asettaa sen hieman epätavanomaisempaan, tai ainakin unohdetumpaan, määritelmään. Otetaan joukko kristittyjä ajattelijoita, kuten Gregorius Nyssalainen, Augustinus, Johannes Damaskoslainen jne. He määrittelivät vapauden joko vapautumiseksi siitä, mikä estää ihmistä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai sitten vapautumista sellaisesta, mikä estää ihmistä kokemasta luontonsa täyttymystä.[1] Voisimmeko yrittää asettaa nämä määritelmät koskemaan myös jotain järjestelmää? Kenties. Aiemmin jo todettiin, että kyse ei ole moraalisesta järjestelmästä, joten ensimmäinen määre tuskin auttaa meitä pitkälle, vaikka nokkelampi varmaan siihenkin pystyisi. Mutta entä toinen? Mitä jos kapitalismi vain pyrkii täyttämään oman luontonsa? Se ei ole sairas, kuten monet tahtovat uskoa. Se ei ole varsinaisesti julma, kuten myös monet tahtovat uskoa. Se on vain mitä se on – ja se todella haluaa olla sitä. Se tahtoo täyttää luontonsa, jota on vuosien varrella pidätelleet useat eri tahot, mutta jotka se on kaikki yksi kerrallaan nujertanut. Esimerkiksi uusliberalismin tarina tästä näkökulmasta ei ole vain tarina konnista, jotka ovat päättäneet alkaa hoitamaan taloutta toisella tavalla (myrkyttäneet sen, piru vie! Kiihottaneet sen verenhimoon!), vaan tarina ihmisistä, jotka omalta osaltaan ovat olleet tuon luonnon täyttymyksen tukena. Ainakin he puhuvat vapaudesta niin paljon, että se ei enää voi tarkoittaa vain pelkkää vapautta valita, koska he kyllä pitävät huolen, että tiettyjä asioita ei saa unelmoida valitsevansa.  Ehkä se onkin vapautta päästä luonto täyttymään.

Me emme siis ehkä selviä tästä ongelmasta lääkärillä emmekä diplomaatilla. Eräs tällainen hahmo toki voisi olla rehellinen keynesiläinen, joka pyrkii estämään kuvittelemansa myrkyn vaikutukset kuin myös tyynnyttämään pahan temperamentin ja löytämään neuvotteluratkaisun. Tahdon palata tässä kuitenkin lempiaiheeni pariin: kapitalismin ristiriidat. Virén ja Vähämäki ovat aivan oikeassa todetessaan, että keynesiläisten analyysien ongelma on siinä, että ne tuijottavat vain kapitalismin sekundaarisia ristiriitoja. Puhutaan uusista valtion investoinneista, joiden tavoitteena on finanssispekulaation sijaan yrittää saada pääomat keskittymään tuotannolliseen toimintaan. Ongelma on vain siinä, että tässä unohdetaan finanssimarkkinoiden luonne: ne ovat erityinen osa sitä vastaiskua, jonka pääoma järjesti fordismin kriisin jälkeen. Keynesiläiset keinot edellyttäisivät siis, että kapitalismia ei oikeastaan olisikaan.[2]

Olemme siis jumissa. Järjestelmän luonnon täyttymys näyttää vääjäämättömältä. Mutta mitä jos sitä vastaan voisi käydä sen toisen vapauden määritelmän kanssa? Mitä jos ihmisten pitäisi alkaa miettimään sitä, mikä estää heitä toimimasta rationaalisten hyveiden mukaisesti? Ehkä meidän tulisi alkaa huolehtimaan oman luontomme täyttymyksestä? Mitä jos katsommekin asiaa aivan väärästä näkökulmasta. Etsiessämme ratkaisua ratkaisemattomaan, me emme huomaa, että se itsessään on jonkinlainen este meidän omalle vapaudellemme. Ehkä tässä aletaan lähenemään Gordionin solmun ratkaisua.

 

Lähteet:

Hart David Bentley 2010. Ateismin harhat. Perussanoma Oy. Kauniainen.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

[1] (ks. Hart 2010, 56.)

[2] (Virén & Vähämäki 2015, 72.)

Mainokset