Arvon panttivangit

Olen joskus miettinyt, miten harmaata teoriaa saisi esitettyä lukijaystävällisemmin. Kuulen nimittäin toisinaan, että esittämäni asia on liian vaikea ja viestiä pitäisi yksinkertaistaa. Joiltain osin olen kyllä samaa mieltä, kerta tätä asiaa pohdinkin, mutta pelkään myös yksinkertaistamista. Mielestäni se on hieman kulunut sanonta – ja paikoin helvetin väärin todettu – että jos jotain ei pysty esittämään yksinkertaisesti, niin sitä ei oikeasti ymmärrä (mikä muutenkin uskoakseni viittaa hieman toisenlaiseen yksinkertaistamiseen kuin ihmiset tahtovat muistaa). Asiat voi kyllä yksinkertaistaa, jos olet varma, että toinen on asian kanssa jotenkin tuttu, mutta maailmassa on varmasti tarpeeksi esimerkkejä siitä, miten tiettyjä teorioita tai filosofioita on yksinkertaistettu ja vastaanottaja ei ehkä ihan ymmärtänyt, mistä on kyse. Joskus on hieman ponnisteltava asioiden ymmärtämiseksi. Joitakin asioita ei vain pysty tarjoilemaan valittujen palojen muodossa. Enkä liikoja luottaisi poliittiseen liikkeeseen, joka on ottanut oppinsa sanakirjasta.

Otan erään esimerkin vaarallisesta yksinkertaistamisesta, joka on mm. pistänyt sosialidemokraattisen liikkeen solmuun ihan kaikilla tasoilla. Uskon nimittäin Guy Standingin olleen jäljillä kritisoidessaan, miten Labour-puolueen – ja miksi ei siis monien muidenkin sosialidemokraattisen puolueiden – suurin ongelma on siinä, että työn käsite on hyvin rajattu (ts. yksinkertaisesti ymmärretty). Ainoastaan työ, joka tehdään pomon alaisuudessa, herra-palvelija-suhteessa, siten kuin laissa se määritellään, tuntuu olevan varsinaista työtä.[1] Tämä on osa sitä valitettavaa analyysin heikkoutta, joka vallitsee tässä liikkeessä. Ensinnäkin mahdollisuus puhua työstä tavalla kuin siitä yleisesti puhutaan, edellyttää sitä, että ensin tekeminen sellaisenaan on abstrahoitu työksi ja sen jälkeen tuo työ on vielä alistettu abstraktiksi työksi.[2] Ja valitettavan usein työväenliike on huolissaan vain ja ainoastaan tuosta abstraktista työstä, jota se yhdessä pääoman kanssa pyrkii lisäämään, koska luulee siinä nimenomaan olevan kyse työstä ja ainoasta tavasta tuottaa hyvää yhteiskuntaan. Se on aivan perustavanlaatuinen virhe, jos tavoitteena on työn vapauttaminen, koska miten vapauttaa jokin sellaisesta, mikä on olennaista sen itsensä olemassaololle? Työn vapauttamisen pitäisi koskea nimenomaan tekemistä ja konkreettista työtä – kuten se aikanaan aivan hyvin ymmärrettiin – mutta jos työ ja abstrakti työ muodostavat yhden ja  saman asian liikkeen mielessä, on tavoite lähtökohtaisesti mahdoton. Ja jos vapauttaminen ei ole ensinnäkään tavoite, en tiedä, mitä virkaa on kantaa punaista lippua enää metriäkään eteenpäin.

Tämä saattaa vaatia hieman teoreettista avaamista. Työn kaksoisluonne tuottaa meille kaksi käsitettä: konkreettinen työ ja abstrakti työ. Konkreettinen työ on helppo ymmärtää työksi, joka tuottaa tavaran käyttöarvon. Abstraktissa työssä on kyse taas työstä, joka tuottaa tavaran vaihtoarvon. [3]  Abstraktissa työssä on kyse siis yhteismitallisesta työstä (homogeeninen), kun taas konkreettisessa työssä työ on aina – tietenkin – nimensä mukaisesti konkreettista (heterogeenista). Marxille abstrakti työ onkin nimenomaan abstraktio siitä, mitä tulee tuotetuksi tavaroiden laaja-alaisessa vaihdossa.[4] Tämä laaja-alainen vaihto muuttaa myös pelkän työn tuotteen tavaraksi.[5] Vaihdolla on täten suuri merkitys siinä, että abstrakti työ ensinnäkään tulee olemaan. Vasta tuossa vaihtoa koskevassa tapahtumassa, paljastaa tavara itsessään ja muissa jotain yhteismitallista.[6] Tavaraan liittyvä abstrakti työ ei ole siis olemassa sellaisenaan, vaikka sen pohjana onkin konkreettinen työ, joka on toki aina olemassa (on se sitten minkälaista työtä tahansa). Tuo konkreettinen työ ei kuitenkaan jätä jotain ”arvoatomeja”, jotka voitaisiin tavarasta noukkia esiin, pistää suurennuslasin alle ja tarkastella. Arvo sellaisenaan tulee esiin vasta tietyssä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Marxille tavaroiden arvot eivät olekaan vakioita, koska niihin kohdistuu monet erilaiset voimat[7], joita ovat mm. työläisten keskimääräinen taitotaso, tieteen taso sekä tieteen käytäntöön saattaminen kuin myös tuotannon sosiaalinen organisointi jne.[8] Mielestäni David Harvey on tiivistänyt loistavasti sen vaikeuden, mikä käsitteeseen arvo liittyy. Arvo on aina immateriaalista, mutta objektiivista. Se taistelee vastaan tavanomaista käsitystä, että arvoa voitaisiin aina mitata. Harvey käyttää kuitenkin argumenttinaan sitä, että ei kivestäkään voi päätellä painovoimaa sellaisenaan, kuten ei tavarasta arvoakaan. Kyse on aina suhteesta. Arvo tulee kyllä esitetyksi tai kuvatuksi rahatavaran kautta, mutta se on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen muoto.[9] Esimerkiksi Holloway tekee aivan oikein todetessaan, että kapitalistisen yhteiskunnan subjekti ei ole kapitalisti vaan arvo. Pääoma – kasautunut arvo – on se, joka todella tekee päätökset. Pääomalla on aivan oma dynamiikkansa, jonka alaisuuteen jokainen kapitalistikin asettuu.[10] Jos tätä ei työväenliike ota huomioon, vaan pitää pyhänä tavoitteena eikä välttämättömänä hetkellisenä tavoitteena lisätä arvoa tässä järjestelmässä, on se yhtä kuin tavoite kasvattaa pääomaa. Politiikka ei ole tällöin millään tavalla sille vastakkaista. Siksi tavoite pitäisi olla nimenomaan murtautua ulos tuosta tavasta hahmottaa arvo, koska jos arvo tuollaisenaan jää olemaan, jää silloin aina myös pääoma olemaan ja ”proletariaatti ei koskaan onnistu kieltämään itseään.”

Näin, kuten voi huomata, työn yksinkertaistaminen, sen pohtiminen hemmetin vajavaisesti on johtanut jo siihen, että arvo pitää sosialidemokraattista liikettä panttivankinaan. Eikä minun tarvinnut mennä edes tällä kertaa antiikin kreikkalaisiin tehdäkseni asian selväksi. Jos joku siis kaipaa yksinkertaistamista, istukoot omalla perseellään nuotioon, mutta olkoot viemättä koko liikettä sinne.

 

Lähteet:

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford Univerity Press.

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York.

Marx Karl 2013. Capital – A critical analysis of Capitalist Production, Volume 1 & Volume 2. Wordworth Editions Limited. Hertfordshire.

Pitts Harry 2018. A crisis of measurability? Critiquing post-operaismo on labour, value and the basic income. Teoksessa Capital & Class vol 42. s. 3-21.

Standing, Guy. ”Denizens and the precariat.” A Precariat Charter: From denizens to citizens. London: Bloomsbury Academic, 2014. 1–32. Bloomsbury Collections.

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus – Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Like. Helsinki.

[1] (Standing 2014, 12.)

[2] (esim. Holloway 2010, 154-155.)

[3] ks. (Vähämäki 2009, 141.)

[4] (Harvey 2010, 29-30.)

[5] (ks. Pitts 2018, 13).

[6] (esim. Harvey 2010, 7).

[7] (Harvey 2010, 22),

[8] (Marx 2013, 21).

[9] (Harvey 2010, 37.)

[10] Holloway 2002, 34.)

Mainokset