Verta heidän verestä…

Vaikka vuoden 1919 SDP:n puoluekokous on tunnettu monesta syystä, tahdon nostaa sieltä esiin Tainion erään toteamuksen. Hän toi julki sen mittapuun, jonka perusteella kaikkea toimintaa tulisi arvostella. Mittapuiden julkituominen tosin näin moderneina aikoina, jolloin ihminen ei saisi omistautua yhtään millekään (vielä vähemmän uskoa mihinkään), on perin vaikeaa puuhaa, mutta onneksi Tainio on historian hahmoja. Hänen avullaan voin röyhkeästi nostaa esiin vanhoja kysymyksiä. Hän puhuu nimittäin luokkavoiman kasvattamisesta tuona mittapuuna. Kyllä, juuri sen luokan tai luokkien, joiden kuolemaan monet tänä päivänä uskovat, mutta joidenka paluusta niin paljon puhutaan. Luokkavoiman suhteen on nimittäin kiinnitettävä huomiota luokan tietoisuuteen sekä sen tietomäärään kuin myös lukumäärään. Järjestöjä on sen tähden vahvistettava ja kuria kaikkinensa lujitettava. Kaiken tämän tarkoituksena on päästä lähemmäksi päämäärää.[1] Niin, ja mikä päämäärä? Siinä toinen asia, jota ei tohdita tänä ”historian lopun” aikoina mainita. Sen hahmottamiseksi riittää luultavasti se, että muistaa, mikä aate työväenliikkeen nosti sen surkeasta wrightiläisyydestä ynnä muusta epäitsenäisestä puuhastelusta itsenäiseksi voimaksi, joka uskalsi tukeutua itseensä. Päämäärä tarkentuu toki yksityiskohdiltaan vuosien varrella. Se voi hiukan muuttuakin yleisen yhteiskunnallisen kehityksen saattelemana. Pohjavire on kuitenkin seuraava (väiteltäköön sen sisällöistä ja keinoista, miten paljon halutaan): murtaa pääoman asema kaikkia yhteiskunnallisia voimia säätelevänä hegemonisena valtana.

Tuollaista päämäärää ei kuitenkaan saavuteta pelkkänä vaaliorganisaationa. Sitä ei saavuteta myöskään toiminnalla, joka nojaa ajatukseen ”hauskasta yhdessäolosta” tai yksittäisten ihmisten uramahdollisuuksista huolehtimisesta. Eikä se voi olla toimintaa, jossa neuroottisesti tuijotetaan gallupeja kuin ylintä jumalaa ja kaiken mittaa. Tässä on (pitäisi olla) kyse paljon suuremmista asioista. Kuten Guy Standing on todennut, ilman luokkapohjaisia arvoja tai luokkataistelun käsitettä, poliitikot ja vanhat poliittiset puolueet muuttavat politiikan pelkäksi tuotteeksi, jonka tarkoituksena on löytää kaava sille, miten olla mahdollisimman haluttava ”enemmistölle”, sille kuuluisalle ”keskiluokalle”.[2] Enemmistöä kyllä tarvitaan, mutta sen tavoittamiseksi tulee kulkea tietoisuuden ja tietomäärän viitoittaman tien kautta eikä sen kautta, että hypitään ”päivän muodin” mukaan, jotta opportunistisesti saataisiin mahdollisimman suuri kannatus. Oikeastaan kyse ei saisi edes olla suoranaisesti kannatuksen tavoittelusta, vaan juurikin luokkavoimasta, jonka tulisi sitten heijastua vaalien tuloksiin positiivisesti. Rosa Luxemburgilta löytyykin eräs paljon esillä oleva lainaus, jossa hän toteaa, miten sosialidemokratia on vain proletariaatin edistynein vartio, mutta silti vain pieni osa työtätekeviä joukkoja, verta heidän verestä, lihaa heidän lihastaan. Sanoisin siis, että sosialidemokratia ei ole (sen ei pitäisi olla) liikkeenä luokasta erillään oleva organisaatio, joka pyytää valtuutusta hoitaa heidän asioita parlamentissa, vaan se on (sen pitäisi olla) tuo luokka parlamenteissa.

Palataan Tainioon. Hän korosti tekstissään Kumous ja kehitys, miten jokainen parannus työväenluokan taloudellisessa asemassa on aina askel kohti lopullista päämäärää. Tätä päämäärää hän kutsui taloudelliseksi yhdenvertaisuudeksi, joka tarkoitti myös vallankumousta. Sosialidemokraattinen vallankumous perustuu Tainion mukaan kuitenkin aina siihen, että: ”Pääasia kaikessa on, että kukin kansa hallitsee itse itseään sen mukaan, miten enemmistö milloinkin vaalien ja yleisten kansanäänestysten kautta tahtoansa ilmaisee.”[3] Tämä ei kuitenkaan – kuten edellä huomattiin – tarkoita passiivista suhtautumista äänestäjiin. Kiinnittäisinkin huomiota sanaan tahto. Politiikan tehtävänä on tuon tahdon jalostaminen ja sitten sen toteuttaminen. Kyllä, politiikka on aina ihmisten mieliin vaikuttamista. Se on myös eräänlainen uskonloikka itseään suuremman asian puolesta. Sen totuus mittaa itsensä kyvyssä toteuttaa itsensä.

En ole siis ehdottamassa edes mitään kovin radikaalia, mutta jotain nyt kuitenkin. Oikeastaan olen ehdottamassa ihan vain perinteisiä sosialidemokraattisia asioita. Me emme ole seikkailijoiden liike, mutta ei meidän tule myöskään pysyä paikoillamme. Kun mietimme, miten päivittää politiikkaamme ja pitää se kiinni ajassa, pitää meidän kiinnittää itsessämme huomiota juuri tietoisuuteemme ja tietomäärään. Se, että joku saattaa kirjoittaa – kuten minä tässä – hieman luokista, ei tarkoita, että hän olisi jäänyt jumiin menneisyyteen. Kunhan itsekin vain kyselen sen alkuperäisen eleen perään, minkä ei luulisi herättävän aivan liiaksi hämmästystä. Onkin nimittäin paikoin huvittavaa (suokaa minulle pieni ”katkeruus”), miten joskus saan kuulla olevani vanhanaikainen, vaikka uskoakseni pidän itseni kohtuullisen hyvin kartalla esimerkiksi kapitalismin muutoksista ja sen analyysin uusimmista kuvioista. Se, että muistan vielä tuota vanhaa elettä, tuota vanhaa päämäärä, ei luulisi olevan sen kummoisempi asia kuin jos kristitty muistelee ylösnousemuksen merkitystä hänen uskolleen. On nähkääs olemassa muutamia perustavia asioita, jotka määrittävä liikkeille sen ovatko ne vai eivät.

Lähteet:

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.

Standing Guy 2014. A Precariat Charter: From denizens to citizens. Bloomsbury Collections. Lontoo.

Taavi Tainio 1929. Puheita ja kirjoituksia – Elämänkerrallisia piirrelmiä varustettu muistojulkaisu. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Helsinki.

 

[1] (ks. Pohjanmaa 1951, 33.)

[2] (Standing 2014, 1-2.)

[3] (Tainio 1929, 88-91.)

Mainokset