Kyyhkynen ja käärme

Jos joku sattuu eksymään kanssani juttusille, hän saattaa huomata, että näinkin poliittiseksi henkilöksi en puhu mitenkään ylistävään sävyyn politiikasta. Osa negatiivisuudestani johtuu toki vain luonteestani. Kyllä, olen juuri yksi niistä ihmisistä, jotka osaavat kaivaa aina sen huonon puolen asiasta kuin asiasta, vaikka sitä aktiivisesti pyrinkin vähentämään. Epäilevä suhtautumiseni politiikkaan ei johdu myöskään sellaisenaan ihmisistä, joita sen melskeissä tapaan. Politiikassa on mukana monia hyviä ihmisiä, mutta myös niitä, jotka saavat kysymään: “Mitähän helvettiä tuokin ajattelee?” Jälkimmäiset tosin kysyvät varmasti samaa minusta, joten olemme luultavasti suloisen yhteisymmärryksen ympäröimiä.

Mistä siis tuo epäilevä suhtautumiseni johtuu? Se johtuu siitä, mitä politiikka tekee ihmisen sielulle. En ole nimittäin mitenkään vakuuttunut, että politiikka kehittäisi meidän parhaimpia puolia – melkeinpä päinvastoin. Mutta onko muuta vaihtoehtoa? Palaankin viime tekstissäni aloittamaan aiheeseen syyllisyydestä. Sitä nimittäin ihminen ei voi olla tuntematta politiikassa, jos hänellä on edes jokseenkin toimiva omatunto, moraalinen kompassi tai jokin muu vastaavaan joukkoon kuuluva henkinen ulottuvuus. Tournier kirjoittikin, miten käärmeen kaltainen ihminen saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ole luonnollisen vilpitön kuin kyyhkynen. Hän tuntee olevansa sitä varten aivan liian kavala. Toisaalta taas kyyhkysen kaltainen ihminen saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ole kuin käärme. Hän alistuu toisten ilkeyksien armoille liian helposti. (Tournier 1960, 63.)

Politiikka muodostaakin sellaisen yhteiskunnallisen “pelikentän”, jossa kyyhkyset ja käärmeet toimivat yhdessä, mutta päivä päivältä jokainen kyyhkynen oppii enemmän käärmeeksi – mikäli mielii selvitä. Se on valitettavaa , koska meillä on jo tarpeeksi käärmeitä. Kysymys kuuluukin: onko mahdollisuutta selvitä muuttumatta käärmeeksi? Eikö aina jokaista politiikkaan ryhtyvää varoitella siitä, että kohta olet heidän kaltaisensa? Miten elää “maailmassa” tulematta osaksi sitä? Pyydänkin tässä kohtaa lukijaa huomioimaan, etten kirjoita tätä “ulkopuolelta” tai “yläpuolelta”, vaan juuri siitä tilanteesta, jossa halu ryhtyä enemmän käärmeen kaltaiseksi tuntuu “oikealta” ratkaisulta, mutta samalla täydellisen väärältä.

Pitäisi pystyä olemaan siis kova, mutta ilman, että muuttuu kavalaksi. Tässä on jotain samaa kuin ongelmassa lampaan ja leijonan välillä, jota mm. Chesterton pohti aikanaan. Miten leijona voi käydä lampaan viereen siten, ettei leijonasta tule lammasmaista tai lampaasta paistia? Tai miten piirtää punainen risti valkoiselle pohjalle ilman, että värit sekoittuvat keskenään ja jäljelle jää vain vaaleanpunaista? Ymmärrätte varmaan jo mitä tässä haetaan. Pitäisi siis oppia “lyömään” menettämättä herkkyyttään. Onko se mahdollista?

Tällä hetkellä näen vain yhden mahdollisuuden, mutta jätän tilaa myös toisille selityksille ja omalle erehtyväisyydelleni. Tällaisen tempun voi tehdä uskoakseni vain silloin, jos poliitikolla on jokin itseään suurempi päämäärä, jota kohden hän ottaa “uskonloikan”. Hänen oma “selviytymisensä” on suorassa liitoksessa vain siihen. Mikäli poliitikko on huolissaan vain omasta asemastaan, on hänen varmasti parempi olla käärme. Silloin voi vetää minkälaisia opportunistisia kikkoja ikinä mielii. Silloin on parasta olla kavala. Moni itseään tyynnytteleekin katalien asioiden äärellä sillä, että päämäärä oikeuttaa keinot. Tärkeämpi kysymys on: oikeuttaako jokin päämäärän, onko sellaista ensinnäkään?

Puolustaakseen tiettyjä näkemyksiä, niin yhteiskunnasta kuin ihmisyydestä, ei ihminen voi siis varata itselleen oikeutta jäädä syrjään moralisoimaan tai pätemään kuin lammas, kuten ehkä valitettavan usein on esimerkiksi omalla kohdallani käynyt, ja siitä – mistäpä muusta ja mitäpä muuta – tunnen syyllisyyttä. Ei ihmisen tule myöskään ryhtyä kaikkea vastaan hyökkääväksi leijonaksi, joka rakastuu enemmän peliin kuin päämäärään. Päätänkin tekstin Chestertonin ajatukseen siitä, että on aina helppoa pudota/langeta. Sitä varten on äärettömän paljon erilaisia kulmia, mutta vain yhdessä kulmassa me seisomme suorana. (Chesterton 1986, 306.) Suorana seisominen ei ole siis koskaan helppoa, mutta sitä on tavoiteltava – eikä kiemurrella maata pitkin.

 

Kirjallisuus

Chesterton G.K. 1986. Orthodoxy. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

Tournier Paul 1960. Ihmisen syyllisyydestä. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo.

Mainokset