Jos kieli olisi vapaa

Olen viime aikoina potenut kovasti sanomattomuutta, jos en suinkaan sanattomuutta. Sanat eivät vain tahdo löytää säädyllistä järjestystä, jotta niistä kehkeytyisi jonkinlainen teksti. Lopputuloksena on ollut vain joukko yksittäisiä lauseita ja kappaleen raakileita. Näitä tällaisia tekstejä löytyy minulta useita. Osa on jopa kohtuullisen valmiissa muodossa, mutta jokin vain estää asian loppuun viemisen. Ajattelin kuitenkin yrittää tällä kertaa – kaikesta tekstin keskeneräisyydestä huolimatta – saattaa yhden tällaisen tapauksen luettaville. Miksikö? Siksi, että se sisältää erään itselleni henkilökohtaisesti tärkeän teeman, jonka toivon vielä avautuvan myöhemmin paremmin, kun sen julkaisemalla olen saanut sen herätettyä ”eloon”, saanut hengen pois pullosta.

Törmäsin nimittäin sattumalta kirjaan nimeltä Marxismi ja perimmäiset kysymykset (1970). Tuon kirjan on rustannut mies nimeltä Urpo harva. Tyypistä en oikeastaan mitään tiedä, mutta tuskin se on liiaksi vaaraksi. Kirja löytyi yhdestä niistä kasoista, joita tuppaa kertymään niille ihmisille, jotka ottavat vastaan kaikki vähääkään kiinnostavalta tuntuvat kirjat, mutta unohtaa niistä lukea suurimman osan.

Avasin siis kirjan ja aloin lukemaan ensimmäisiä rivejä, sitten ensimmäisiä lukuja ja niin edelleen. Aivan loppuun en päässyt. Enkä ole muuten päässyt vieläkään. Tähän istuntoon lukemiseni sen osalta jäikin. Vaikka kirja toki sisälsi paljon mielenkiintoista, ei se kuitenkaan saanut minua imuunsa. Ehkä olen jo kyllästynyt hieman aiheeseen? Ehkä en vain enää jaksaisi lukea sanaakaan jostain sellaisesta, johon on tullut törmättyä vuosikausia? Oli miten oli, jotain tuo kirja minussa kuitenkin herätti siten, että sanoja alkoi paperille piirtymään.

Kuten olen aiemmissa teksteissä tuonnut esille, olen kyllä Marxin uskollista lukijakuntaa, mutta marxismia kohtaan tunnen epäileväisyyttä. Se johtuu osaltaan maailmankatsomuksestani, joka varmasti ajaisi minut jyrkkään vastakkainasetteluun marxismin lisäksi toki itsensä Marxin kanssa. Tätä maailmankatsomusten vastakkaisuutta osaltaan Harvan kirja sivuaakin. Kirja keskittyikin pitkälti ns. uskonnollisten kysymysten – monesti erityisesti kristillisten sellaisten – ja marxilaisen maailmannäkemyksen välisiin ristiriitoihin sekä paikoin myös yhtäläisyyksiin.

Eräs klassinen teema tämän asian ympärillä on totta kai se, että kristinuskoa syytetään siitä, miten se käyttää ja saa valtaa hyödyntämällä ihmisten kuolemanpelkoa. Tähän liittyy läheisesti ajatukset siitä, että kristinusko ja uskonnot yleensä olisivat jokin juoni, jonka tehtävänä on alistaa ihmisiä. Kenties osa niistä toki tätä onkin. Kristinuskoa en tähän ryhmään kuitenkaan laskisi (olkoot näkemykseni suurelta osin puolueellinen). Tarvitaan jokseenkin suorasukainen ymmärrys kristinuskon opista kuin myös historiasta, mutta lisäksi jonkinlaista kaunaa sitä kohtaan. Kaunalle selityksen voi tosin osaltaan antaa kirkon suhtautuminen esimerkiksi työväenliikkeeseen kuin myös muut perin epäkristilliset tempaukset historian varrelta. Mutta kuten Harvan kirjassa todetaan, kristinusko itsessään pyrkii voittamaan kuolemanpelon sekä lopulta kuoleman itsensä. Lisäksi kristillisen antropologian näkökulmasta ihmistä ei vaivaa vain kuolemanpelko, vaan myös kuolemattomuuden pelko sekä kuolemisen toive. Saattaahan ihminen pelätä kuolemaa, koska ehkä siitä seuraa vain jotain pahaa. Toisaalta ihminen voi olla sellaisten taakkojen alla, että toivoo omaa kuolemaansa. Harva lainaakin Ilmestyskirjan kohtaa, jossa sanotaan: ”ihmiset etsivät kuolemaa, eivätkä sitä löydä; he haluavat kuolla, mutta kuolema pakenee heitä”.(Harva 1970, 13.) Ajatus siitä, että kristinusko olisi jokin omistavan luokan vasara, jolla lyödä alistettuja päähän ja pistää ojennukseen, onkin jokseenkin outo. Kirkko on tätä voinut olla ja sellaista toimintaa harjoittaa (se on historiallinen fakta, vaikka ei tarkoitakaan, että kirkko on vain ja ainoastaan tätä.), mutta en kerta kaikkiaan näe kristinuskossa jotain sellaista, mitä niin kamalasti täytyisi esimerkiksi ”työläisen” pelätä. Tiedän hyvin ajautuvani tässä eri puolille rajaviivaa eräiden tovereiden kanssa, mutta olkoot niin. Olen lopeensa kyllästynyt siihen ankeaan materialismiin, jota eräät tahot saarnaavat. Tämä olkoot minun ”virheeni” aatteessa. Ottakaa tai jättäkää.

Marxismin harjoittama kristinuskon kritiikki onkin monesti hyvin heikkotasoista. Vähän samanlaista kuin joidenkin nykypäivän ateistien yksinkertaistetut väittämät, jotka yleensä takertuvat joko kirkon ”pahuuteen” tai jauhavat jauhamistaan luomismyytistä. Harvoin näkee mitään Nietzschen tasoista, joka sentään vihasi kristinuskoa ns. oikeista (todellisista) syistä, kuten mm. Hart on todennut. (Hart 2010, 32-33.) Erityisesti maailmaa ja sen syntyä koskevat väitteet ovat yleensä siitä outoja, että niiden esittäjä luulee tunkeutuvansa kristinuskon ytimeen niitä esittäessään, vaikka on kaukana siitä. Mietitäänpä nimittäin hetki sitä, mitä kristinusko oikeastaan sanoo tästä aiheesta. Esimerkiksi Terry Eagleton kirjoittaa, miten kristillisen teologian sisällä ei maailmalle edes ole varsinaisesti tarvetta. Hän jopa epäilee, että Jumala on saattanut jo aikoja sitten katua sitä hetkellistä tunteellisuuden purkaustaan, mikä sai hänet luomaan sen – mutta silti hän sen loi. Hän loi sen rakkaudesta eikä tarpeesta. Maailmassa sellaisenaan ei ollut mitään hänelle. (Eagleton 2009, 8.) Toinen – hieman vastakkainen – näkökulma koskee taas sitä, että maailmalla, sen hetkellisyydellä on jokin tärkeä funktio Jumalalle. On esitetty, että ikuisuus muodostaisi niin steriilin ja elottoman tilan, että Jumalan mahdollisuus tulla täysin itsekseen onkin kulkea hetkellisen olemassaolon läpi. Poistumalla puhtaiden mahdollisuuksien tilasta hän vapauttaa itsensä ikuisuuden kahleista. Hänen laskeutumisensa olikin hänelle itselleen kohoaminen. (Zizek 2003, 13.) Eikö Jumala ota tässä itse uskonloikan? Eikö hän päätä luopua kaikesta tullakseen joksikin? Ja nämä ajatukset lainasin vuorostaan niiltä paremmilta ateisteilta, jotka ymmärtävät uskon paremmin kuin moni uskovainen.

Ja koska eksyin siis uskonnon maailmaan, oli vain ajankysymys, koska Chesterton saapuisi taas vieraakseni. Mies, joka on taas niitä parempia uskovaisi. Olenkin huomannut, että kohteliaaksi mieheksi, ainakin mitä kielestä voisi päätellä, on Chesterton kova tunkeilemaan paikkoihin. Jätät oven vaikka vain vähän raolleen, niin jo on tuo Isä Brownin seikkailujen luoja sisällä huoneessa antamassa kommenttiansa. Eihän se tietysti sen oikean Chestertonin vika ole, kuolleet eivät paljoa tunkeile, vaan sen, joka hänen kirjoitustensa perusteella on syntynyt minun mieleeni. Hänellä tuntuukin (tai paremmin minusta tuntuu siltä) olevan sanottavaa melkein mihin tahansa aiheeseen. Työkaluna hän olisi varmasti linkkuveitsi usealla terällä. Kenties ei kaikilta osin hyödyllinen, mutta jokaisella matkalla tarpeellinen.

Mutta miksi Chesterton? Enhän ole kuin korkeintaan raapaissut hänen tuotantoaan. Senkin olen tehnyt tarkkaan valikoiden. Kenties jopa jostain omista salaisista päämääristää johtuen? Ottaen huomioon hänen laajan tuotantonsa, ei tämä ole osaltani mikään järisyttävä saavutus. Järisyttäviä ovat tosin olleet näiden teosten vaikutukset omaan ajatteluuni. Väittäisin, ja pyrin tässä olemaan liikoja suurentelematta, että ne ovatkin avanneet minulle aivan uuden mantereen. Sellaisen uuden maailman, jossa on lupa pohtia perimmäisiä kysymyksiä. Hänen sanansa siitä, miten hengelliset opit eivät suinkaan rajoita mieltä samoissa määrin kuin materialistiset kiellot, osuvatkin maaliinsa. Mitä sitten jos ihminen uskoo kuolemattomuuteen? Ei hänen tarvitse sitä ajatella, mutta tie on silti avoin ja matkamies voi mennä sitä pitkin niin kauas kuin mielii. Mutta mitä jos ihminen ei usko siihen? Silloin hänen ei tule ajatella sitä. Tie on suljettu. (Chesterton 1986 B, 227.)

Chesterton kutsuu lukijaansa pohtimaan myös toisenlaisia suuria kysymyksiä. Eivätkö suuret asiat ole ajettu maanpakoon juuri sieltä, missä ne ennen olivat voimakkaimmillaan? Yleiset ideat tai ajatukset olivat ennen kirjallisuuden kuin politiikankin keskiössä. Nyt taidetta tehdään vain taiteen takia ja politiikkaa politiikan. Chesterton huomauttaakin, että kirjallisuudesta on tullut vähemmän poliittista ja politiikasta vähemmän kirjallista. (Chesterton 1986 A, 42.) Nämä ajatukset hän kirjasi kansiin vuonna 1905, mutta kenties ne ovat tänä päivänä vielä ajankohtaisempia. Tuolloin kuitenkin vielä tunnettiin jonkinlaista poliittista paloa. Ehkä Chesterton ei osannut aavistaakaan millaiseksi teatteriksi politiikka todella voisi vielä mennä. Jos suuret kysymykset olivatkin kaikkoamassa horisonttiin, emme tänä päivänä näytä edes muistavan, että jotain on sinne kadonnut.

Kokemukseni politiikasta tuntuvat alleviivaavan tämän näkemyksen totuudellisuutta – valitettavasti. Suuret ajatukset ovat todellakin poissa. Me elämme vain jatkuvassa nykyhetkessä, joka ei tunnu päästävän kuristavasta otteestaan. Miksikö? Ei ole lupa lähteä etsimään kadonnutta ideaa horisontin toiselta puolen. Sellainen matka kuitenkin pitäisi tehdä. Mutta jos alatkin varustaa tutkimusretkikuntaa, saat epäileviä katseita. Uskoakseni tätä Zizek käsitteli kirjoittaessaan, miten aina silloin kun joku esittää mitään poliittisesta konsensuksesta poikkeavaa, alkavat pelottelut gulageista holokaustiin. Tämä on osa ideologian perustoimintoja, joilla pyritään estämään ajattelu viittaamalla historian kauheuksiin ja siihen, miten kaikki voi mennä pieleen. [1] Mitä se toisaalta kertoo meidän ajastamme, jos sitä täytyy puolustella vetoamalla mitä kauheimpiin tapahtumiin?

Ajattelun kapeutuminen, sen monin paikoin täydellinen kieltäminen onkin ehkä merkki siitä, että olemme langenneet toisen kerran. Chesterton kuvaa hyvin, miten ensimmäisellä kerralla ihmiskunta sai käyttöönsä tiedon hyvästä ja pahasta. Nyt toisella kerralla on jäljellä enää vain tieto pahasta. Ihmiskunta vältteleekin puhumasta hyvästä. Puhutaan vaikka mistä, jotta vältyttäisiin puhumasta siitä. (Chesterton 1986 B, 51.) Se on mielenkiintoinen ilmiö maailmassa, joka kuitenkin jaksaa taputella itseään selälle kaikista saavutuksistaan, erityisesti vertaamalla itseään aikaisempiin aikakausiin. Me jopa rakastamme puhua entisajoista raakalaismaisina. Olikohan kuitenkaan aivan näin? Eihän entisaikojen sodissa ihmiseltä vaadittu uhrauksia kuin vain niiden asioiden puolesta, joiden puolesta ja joiden keskellä hän oli aina elänyt. Modernissa maailmassa – kuten Chesterton jälleen osuvasti muistuttaa – ihmistä vaaditaan kuolemaan uusimpien siirtomaita koskevien huhujen perusteella. (Chesterton 1986 C, 51.) Chesterton on tässä aikansa ja paikkansa vanki, mutta mitäpä muuta ihmisiltä vaaditaan tänä päivänä kuin uhrauksia huhujen perusteella tuosta tai tästä asiasta? Samaan aikaan, jos ihminen haluaa puolustaa juuri niitä asioita, jotka ennen nähtiin puolustamisen arvoisina, hän saattaa jopa ajautua epäilyksen alaisuuteen.

Chesterton kirjoittaakin kirjassaan Heretics, miten tuntuu siltä, että ihmisen mielipide aina raitiovaunusta lähtien tuntuu olevan nykyään tärkeä, mutta hänen ei tulisi koskaan tohtia antaa mielipidettä maailmankaikkeudesta, koska silloin hän puhuisi uskonnosta. Kaikella on väliä paitsi kaikella. Hän itse kuitenkin korostaa, että lopulta kaikista tärkeintä on tietää ihmisen filosofia, hänen näkemys tästä maailmasta. Kenraalinkin tulee tietää vihollisen joukkojen määrän lisäksi heidän filosofiansa. (Chesterton 1986 A, 40-41.)Tänä päivänä me emme tosin tahdo tai uskalla pohtia näitä asioita. Kiellämme monesti koko ajatuksen mielekkyyden. Aivan kuin se olisi jokaisen yksityisasia, jolla ei ole merkitystä. Mutta sillä on nimenomaan merkitystä. Sillä on hyvin paljonkin merkitystä, koska se puhaltaa eloon mm. kaikki arvot. Vasta ihmisen näkemys maailmankaikkeudesta antaa meille työkalun hahmottaa hänen käsityksensä esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta. Kaksi ihmistä ei välttämättä jaa paljoakaan keskenään, vaikka molemmat kuinka puhuisivat oikeudenmukaisuudesta. Kaksi ihmistä voi olla hellyyttävän yhtä mieltä siitä, että syyttömän rankaiseminen on väärin. On kuitenkin perin mahdollista, että ihminen voi olla syytön sekä syyllinen yhtä aikaa. Riippuu täysin siitä, minkälaiset perimmäiset kysymykset eli uskonnolliset pohdinnat taustalla vaikuttavat. Tätä ei pääse pakoon, vaikka ihminen kieltäisi kaikki jumalat. Moraalisen hyvän käsitykset kun ovat peräisin jostakin. Esimerkiksi Hart painottaa, miten sellaiset käsitykset kuin myötätunto, sääli ja lähimmäisenrakkaus ovat historian kuluessa muodostuneita elämän ja uskon käytäntöjä (Hart 2010, 45).Rohkeimmat voivat vilkaista historian sivuilta, minkälaista elämä oli ennen kuin myös köyhät sekä alistetut saivat ihmisyytensä, persoonansa. Ruusuinen kuva antiikin maailmasta kaikkoaa hetkessä, kun ihminen todella katsoo sitä silmiin. Sitä alkaa ymmärtämään minkälainen vallankumous kristinusko todella oli, vaikka valitettavasti vallankumoukset monesti myös pettävät itsensä. Me olemmekin niin tottuneita näkemään maailman tiettyjen silmälasien läpi, että kuvittelemme niiden olevan kaikissa ajoissa ja paikoissa pätevät.

Niin, en taitanut liikoja kertoa tuosta Harvan kirjasta, mutta sainpahan syyn kirjoittaa jostain muusta. Potiessani nimittäin sanomattomuutta, esitin itselleni muutaman kysymyksen siinä toivossa, että ne herättelisivät minussa jotakin. Yksi kysymys oli se, mitä tahtoisin sanoa, jos vain uskaltaisin. Mitä todella sanoisin, jos pelko jostakin ei kahlehtisi minun kieltäni. Niinpä osaltaan sen nyt edellä sanoinkin. Voikin miettiä, miksi ihmiselle on niin hankalaa tässä ”vapauden valtakunnassa ja maailmassa” sanoa jotain siitä, mitä pitää esimerkiksi hyvänä. Ehkä jäljellä tosiaan on vain paha.

Lähteet:

Chesterton G.K. 1986 A. Heretics. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

Chesterton G.K. 1986 B. Orthodoxy. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

Chesterton G.K 1986 C. St. Francis of Assisi. Teoksessa Collected Works Volume II. Ignatius Press. San Francisco. s. 32-133

Eagleton Terry 2009. Reason, Faith, & Revolution – Reflections on the God Debate. Yale university press New Haven/London

Hart David Bentley 2010. Ateismin harhat. Perussanoma Oy. Kauniainen.

Harva Urpo 1970. Marxismi ja perimmäiset kysymykset. Alea-Kirja Oy.

Zizek Slavoj 2003. The Puppet and the Dwarf:The Perverse Core of Christianity. The MIT Press Cambridge, Massachusetts London, England

[1] http://www.lacan.com/replenin.htm

Mainokset