Joulukirjoitus

I

Luin näin joulun alla kirjan Jumala syntyi ihmiseksi (2016), mihin on koottu kirkkoisä Augustinuksen saarnoja, jotka käsittelevät joulua tai paremminkin Kristuksen syntymää. Tekstit ovat tavanomaista Augustinuksen taattua laatua: niin miellyttäviä lukea, että aiheesta ei voi olla innostumatta, vaikka ei liikoja kirkossa aikaansa viettäisi. Eräs syy tähän on varmasti se, että kyseiset tekstit ovat alkujaan tarkoitettu puhuttavaksi eikä hiljaa itsekseen lukuvalon alla luettaviksi. Ne ovat olleet osana luomassa yhteisöä, lujittamassa sen yhteistä mieltä. Ne eivät ole kuivaa teologista tai filosofista paasaamista, vaikka niihin sisältyykin paljon molempia elementtejä. Lukija voikin saada niistä monenlaista innostusta omalle ajattelulleen, mikä tuskin jää vain yhden tietyn teemaan sisään.

Hieman sisällöstä. Augustinus käsittelee saarnoissaan tavanomaisia teemoja aina neitseellisestä syntymästä siihen, miten Jumala voi olla yhtä aikaa pieni sylivauva, mutta silti kannatella koko maailman painoa harteillaan. ”Häntä, joka ei mahdu edes taivaisiin, kantaa pieni nainen sylissään.” (Augustinus 2016A, 13) ja ”Yritä ymmärtää, että se mikä on syntynyt, on Jumala, niin silloin et ihmettele synnyttävää neitsyttä.” (Augustinus 2016A, 86) ovat kenties eräät kuvaavimmat lainaukset. Tahdon myös lainata erään kohdan pidemmälti. Miksikö? Siksi, että siinä tulee esille mielestäni koko joulusta lähtevän kertomuksen kaikki kohdat (lähes) loppuun asti.

 

Ihmisten tekijästä tuli ihminen.

Sen tähden tähtien valtias imee äidinmaitoa

Elämän leipä huutaa nälkää.

Elävällä vedellä on jano.

Valo vaipuu uneen.

Tie uupuu matkalle.

Totuus saa vastaansa väärät todistajat.

Elävien ja kuolleiden tuomari kuulee tuomionsa kuolevaiselta tuomarilta.

Väärät langettavat tuomionsa Oikeudelle.

Oikeudenmukaisuus revitään ruoskaniskuin.

Viinipuu kruunataan orjantappuroin.

Maailman perustus ripustetaan ristille.

Itse Voima heikkenee.

Pelastus on haavoille lyöty.

Elämä kuolee.

(Augustinus 2016A, 48.)

 

Mutta miksi taas Augustinus? Miksi taas kristinusko? Syy kirjoitukselleni on siinä, että monet poliitikot rakastavat jouluna kirjoittaa joulusta siten, että he vääntävät sen tavalla tai toisella puolustamaan omia kantojaan. Tekevät tiettyjä kikkailuja, jotta saisivat kertomuksesta selkänojaa omille poliittisille intohimoilleen. En väitä olevani tässä aivan synnitön toki itsekään, mutta ajattelin kerrankin kirjoittaa joulusta jouluna. Jos nimittäin jokin sanoma on aivan aidosti yhteinen tässä maailmassa, on se joulun sanoma. Miksikö? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kristinusko on nimenomaan se uskonto, joka todella loi universalismille pohjan.

Augustinuksen lisäksi me tarvitsemme kuitenkin myös toisen hahmon. Me tarvitsemme Paavalin. Huomasinkin, että vuosi sitten minun oli pitänyt kirjoittaa jouluna hänestä. Käytänkin nyt törkeästi hyväkseni tuota vanhaa tekstiä, jonka osia olen saattanut tiputella matkan varrella toki muihin teksteihin. Teen sen silläkin uhalla, että tekstistä saattaa tulla hieman katkonainen, kuin kasa pätkiä. Nimittäin ilman Paavalia emme ehkä pysty ymmärtämään sitä henkistä vallankumousta, joka sai alkunsa härän ja aasin luona. Tekstissä lainaan muutamia hyvin poliittisesti sitoutuneita ihmisiä, mutta pyrin tänään olemaan liikoja politisoimatta.

II

En ollut aikoihin lukenut Paavalin kirjeitä. Silloinkin kun ne olin lukenut, olin ne lukenut vain, jotta voisin sanoa ne lukeneeni. Siksi olikin mielenkiintoista huomata, miten niin Badiou kuin Zizek tekivät molemmat huomion, että Jeesuksen empiirinen elämä jää lähes kokonaan mainitsematta Paavalin kirjeissä. Monelle tutut vertauskuvatkin suorastaan loistavat poissaolollaan, kuten tekevät ihmeet ja opetuksetkin. Paavalille vain yksi asia on merkityksellinen: Jeesus, Jumalan Poika kuoli ristillä ja nousi ylös kuolleista. (Badiou 2003, 33, Zizek 2003, 9.) Ylösnousemus avasi oven mahdollisuudelle, että kuolema on voitettavissa – ja ainoastaan se todella merkitsee. Tuo tapahtuma rikkoi kaavan, joka oli ollut järkähtämätön, minkä takia se samalla muutti koko maailman järjestyksen.

Paavalin ajattelussa olennaista onkin, että hän pyrkii pystyttämään uuden kristillisen diskurssin. Tämä tarkoittaa sen erottamista juutalaisesta ja kreikkalaisesta diskurssista. (Badiou 2003, 41-42.) Lisäksi Paavalia ajaa eteenpäin se, että etniset tai kulttuuriset erot – mm. kreikkalaisten ja juutalaisten välillä – eivät ole mitään. Uudessa järjestyksessä näillä kahdella ei ole eroa. Kuten kirjeessään roomalaisille kohdassa 10:12 hän toteaa: ”Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.” (Badiou 2003, 57.) Paavalin suurin intohimo onkin – onhan hän kansakuntien apostoli – universalismi. Hänen vakaumuksensa on, että tapahtuman tila tai ”alue” tulee sen tuottamilta vaikutuksiltaan ylitetyksi. (Badiou 2003, 95.) Vaikka tapahtuma kosketti suoraan juutalaisuutta (se tapahtui sen ”sisällä”), sen vaikutukset koskevat koko ihmiskuntaa.

Mielenkiintoiseksi Paavalin hahmon tekee lisäksi se, jos häntä luetaan juutalaisuuden lävitse. Zizek kutsuu tätä tapaa lukea – Kierkegaardin ajatukset aiheesta mainiten – mahdollisuudeksi tarkastella kristinuskoa ”in-becoming”. Se ei ole vielä muodostanut selvää positiivista dogmaa vaan on eräänlainen ”väkivaltainen ele”, joka toimii ”katoavana välittäjänä” juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Muottiinsa asettunut kristinusko kun ei niinkään kiellä sen velkaa juutalaisuudelle, mutta tukahduttaa tuon katkoksen tai halkeaman, sen todellisen sijainnin, jossa kristinusko erottautuu juutalaisuudesta. (Zizek 2003, 10.)

III

Mikä tässä minua näin jouluna kiinnostaa on kertomuksen koko kaari. Kaikki lähtee kaikkivaltiaasta, joka päättää tulla ihmiseksi. Ja tuon ihmisen ristinkuolemassa vapautuu universalismin henki, joka on olennainen koko länsimaiselle ajattelulle. Temppelit on tyhjennetty kaikista jumalista, niin vieraista kuin omista, ja jäljellä on Pyhä Henki. Mitä tuo elämä Pyhän Hengen alaisuudessa sitten voisi kenties tarkoittaa? Palaan tässä Augustinukseen. Hän paini pitkään sen kysymyksen kanssa, miten ihminen voi ensinnäkään selvitä synneistään, koska monissa kohdin raamattu tuntui olevan niin tavattoman ehdoton asian suhteen. Hän kuitenkin huomasi, että monesti mainittu synti oli jokin aivan tietty synti. Se on sellainen synti, joka antaa luvan kaikille muille synneille, mutta kun ihminen ei sitä syntiä itselleen salli, niin muut synnit menettävät merkityksensä. Augustinus päätyykin korostamaan uutta liittoa, uutta käskyä. ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” (Joh. 13:34.) ja vielä painottaakseen: ”Rakkaus peittää paljotkin synnit” (1.Piet. 4:8). Augustinus toteaakin, että: ” Täydellistä rakkautta on se, että olet valmis kuolemaan veljesi puolesta. Sitä Herrammekin osoitti, kun kuoli kaikkien puolesta ja rukoili niiden puolesta, jotka hänet ristiinnaulitsivat, ja sanoi: ’Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.’ (Luuk. 23:34).” (Augustinus 2016B 105,107.) Tuota uutta liittoa vastaan ei siis sovi rikkoa. Siinäpä uskoakseni se joulun sanoma, vaikka moni tahtoisi muistella tätä ennemmin pääsiäisenä. Mutta silloin on syytä muistaa, miksi me niin muistelemme tuota pientä sylivauvaa. Hyvää joulua!

 

Lähteet:

Augustinus 2016A. Jumala syntyi ihmiseksi. Perussanoma Oy. Kauniainen.

Augustinus 2016B. Kaikki rakkaudesta. Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Kirjapaja. Helsinki.

Badiou Alan 2003. Saint Paul – The Foundation of Universalism. Stanford University Press. Stanford, California.

Zizek Slavoj 2003. The Puppet and the Dwarf:The Perverse Core of Christianity The  MIT  Press Cambridge, Massachusetts London, England

 

Mainokset