Hopealuoteja ja hirviöitä – mitä voimme oppia fransiskaaneilta?

Kirjoitin muutama päivä sitten Mikko Heikan esseekokoelmasta. Siinä jo uumoilin, että teoksesta löytyisi vielä paljon ammennettavaa. Tänään haluaisinkin kirjoittaa jotain esseestä Poverello pelaa palloa. Esseen liimana ja punaisena lankana toimivat Franciscus Assisilainen sekä fransiskaanit. He avaavat mieltä kiehtovan näkemyksen rahaan, korkoon ja talouteen. Esiin nousee monia sellaisia asioita, joita nykyaikaisen ihmisen olisikin syytä miettiä. Olemmeko kenties hukanneet kaikessa talouskiihkossamme jotain olennaista ihmisyydestä? Hallitseeko meitä todella Mammonan demoni?

Asia saattaa hyvinkin olla näin. Mutta ongelma (vaikka ratkaisu osaltaan kylläkin) ei piile yksittäisten ihmisten tasolla, kuten monet moralistit ovat huolissaan. On toki olemassa ahneita ihmisiä, mutta vieläkin enemmän olisin huolissani jostain muusta. Olisin huolissani taloutemme perimmäisestä logiikasta, jossa demonimme hallitsee; ja tuolla demonilla on ihmissuden nälkä ja vampyyrin jano, kuten Karl Marx kuvaili pääomaa. Samalla demonilla on kuitenkin muitakin olomuotoja. Eivätkö 1900-luvun sosialistiset kokeilut tähdänneet vieläkin suurempaan äärettömyyteen, kunhan pääoman kahleista vain päästäisiin irti? Jos nimittäin minkäänlainen sosialismi aikoo voittaa taistelun pääomaa vastaan, pitää sen hylätä ajatus äärettömyydestä, joka tällä hetkellä sen oman arkkivihollisen toimesta vaarantaa jo koko maapallon. Maailma on todellakin täynnä hirviöitä ja demoneita, ja niiden luonto kiinnittyy meihin kuin ihmissuden tai vampyyrin pureman seuraukset. Me emme siis tarvitse ihmiskasvoista Mammonaa, vaan hopealuodin ja puuvaarnan. Mutta tätä on vaikea myöntää, koska ehkä meitä vaivaa ahneuden lisäksi toinenkin synti: ylpeys.

Mutta palataan varsinaiseen aiheeseen eli esillä olevaan esseeseen. Se alkaa pienellä selonteolla koroista. Tänä pikavippien ynnä muiden lainojen sekä niiden korkojen aikakaudella on vaikea kuvitella, että on ollut aika, jolloin koronottamista paheksuttiin. Heikka kuvaileekin, miten esimerkiksi Katolinen kirkko ei hyväksynyt ajatusta koronottamisesta, koska näki sen olevan hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Koko ajatus rahan luomisesta rahalla näyttäytyi luonnottomana ja vastenmielisenä. Kolmas lateraanikonsliini vuonna 1179 olikin kieltänyt rahan lainaamisen korkoa vastaan. (Heikka 2016, 29, 31.) On ehkä perin turhaa edes todeta – onhan se varmasti kaikilla mielessä – etteikö nykyaikainen pikavippien tyrkyttäminen ole juuri tätä: hädänalaisen ihmisen hyväksikäyttämistä. Toki, ainahan asioihin liittyy poikkeuksia ja sivupolkuja, ovat pikavipin ottajat monesti myös vain ajattelemattomia. Mutta eikö ajattelemattomuuden kauhea taakka, jos se on yksittäisen ihmisen luontoon kaiverrettu, voida luokitella sellaiseksi ongelmaksi, että ihminen on sen myötä hädänalainen? Uskoisin näin. Pikavippien lisäksi meillä on kuitenkin tässä maailmassa myös monenlaisia muita lainoja, joissa korot juoksevat ja joita ilman ei ihminen meinaa tästä elämästä selvitä. Eikö opiskelijan pakottaminen velkaantumiseen ole oikein malliesimerkki hädänalaisen hyväksikäyttämisestä? Tällaisen lainan kohdalla ei voi myöskään sen ottajaa syyttää ajattelemattomaksi, koska hän ottaa sen juurikin voidakseen ajatella. Oli miten oli, on kohtuullisen ankeaa huomata, miten rahalla rahan tekeminen on nykyään niin luonnollista, ettemme edes muista, minkälaisen moraalisen arvion alla se on aikanaan ollut. Se on todella kiinnittynyt yhteiskuntamme kudokseen.

Essee jatkuukin pienellä kuvauksella mm. pankkitoiminnan synnystä, joka on itsessään mitä mielenkiintoisin aihe, mutta hyppään hieman eteenpäin. Erityisesti minua nimittäin kiinnostavat samassa esseessä esiintuodut fransiskaanien ajatukset taloudesta ja työstä. Heille talouden luonne kiteytyi ajatukseen bonum commune. Talouden piti siis luoda yhteistä hyvää kaikille. Toinen tärkeä puoli heidän ajattelussaan oli bona deo reddere, mikä korostaan hyvän kiertämisen merkitystä. Heidän mukaansa Jumalan luonteeseen kuuluu jakaa hyvää, joten hänen seuraajiltaan voi olettaa samaa. (Heikka 2011, 34-35.) Varmasti voitaisiinkin luoda aikamoinen väittelyspektaakkeli siitä, miten tämä toteutuu tai ei toteudu aikanamme. Olen aivan varma siitä, että nykyisen järjestelmän puolustajilta löytyisi sellaisia kielellisiä neroja, jotka onnistuisivat rakentamaan kohtuullisen hyvän puolustuksen. Veden samentaminen ei ole vaikeaa, jos sen osaa. Epäilen kuitenkin heidän kompastuvan viimeistään siinä vaiheessa, kun laskeudumme perimmäisen ajatuksen tasolle, jossa ei enää hallitse yksittäiset ihmiset, vaan pääoman arvonmuodostus. Eikö maailmassa ole laitettu kokonaisia kansakuntia polvilleen, tuhottu ilmekään värähtämättä vain sen takia, että pääoma voisi hyvin? Tavallisen ihmisen kohtalolla ei ole väliä. Eikö tänä päivänä ihmisiä myös kehoteta enemmän tai vähemmän avoimesti hylkäämään perheensä pääomaa palvelevaa työtä etsiäkseen tai hyväksymään sen seikan, että elämä on autossa töihin ja töistä autolla kotiin ajamista ja välissä otat pienet unet ja toteutat saman kierron uudelleen? Palveleeko tuollainen talous, joka näyttää tuottavan yhä enemmän myös masentuneita ihmisiä, ajatusta yhteisestä hyvästä, saati hyvän kierrättämisestä? Meidän onkin syytä kuunnella tarkasti, mitä fransiskaaneilla on sanottavanaan.

Fransiskaanien näkemys työstä on myös syytä laittaa merkille. Heille työ ei ollut rikastumista varten, vaan toisten palvelemista varten. He eivät olleet valmiita palvelemaan Assisin porvareita, vaikka rahatoimessa ja kirjanpidossa olisi heille ollut tarvetta – ja isot palkat luvassa. ”Työ toisia varten” oli heidän iskulauseensa. (Heikka 2016, 37.) Tämä näkemys työstä täytyy tietenkin liittää vahvasti heidän yleisesti taloutta koskeviin näkemyksiin, koska onhan nykyaikainenkin työ pitkälti toisten palvelemista.

Kenties olisikin syytä miettiä sitä, olisiko näillä fransiskaaneilla antaa meille muutamia neuvoja siitä, miten talouden ja työn näkökulmasta meidän tulisi suhtautua toiseen ihmiseen? Olisiko kenties niin, että he voisivat osaltaan – toki vertauskuvallisesti –  olla joko meille vuolemassa puuvaarnaa tai antamassa varoja hankkia hopealuoteja, jotta pääsisimme mieltämme vaivaavista hirviöistä eroon ja poistaisimme näin Mammonan sotajoukot?

 

Lähteet:

Heikka Mikko 2016. Poverello pelaa palloa. Teoksessa Kapitalismi, kristinuskon mustajoutsen? – Esseitä uskosta ja rahasta (2016). Kirjapaja. Helsinki. s. 29-44

Mainokset