Vapaa-ajan pelko

Bertrand Russell on kirjoittanut hyvän esimerkin. Siihen kuuluu nuppineulojen valmistaminen. Tässä esimerkissä on tehdas, joka tuottaa nuppineuloja maailman tarpeisiin. Ihmisten työaika on kahdeksan tuntia päivässä. Sitten näyttämölle astuu uusi teknologinen keksintö. Valmiiden nuppineulojen määrä voidaan tuplata saman ajan sisällä! Työtä täytyisi tehdä enää vain neljä tuntia päivässä. Lopputuloksena osa kuitenkin saa potkut, ja neljän tunnin työpäivä ei toteudu. Russell tekeekin huomion, että vapaa-aika lisääntyy molemmissa yhtä paljon, mutta jälkimmäisessä tapauksessa joutilaisuuteen tuomittu puolikas joutuu kohtaamaan vapaa-ajan, joka tuottaa kärsimystä ei onnellisuutta. Russell kysyykin – tähdentäisin vielä, aivan oikeutetusti – onko mahdollista kuvitella mitään sairaampaa? Pisteenä i:n päälle Russell toteaakin, että jos jotain, niin rikkaat ovat aina pelänneet, että köyhillä olisi vapaa-aikaa käytettävänään. (Russell 1999/1932, 178-179.)

Toisaalla mielenkiintoista esseetään Russell kirjoittaa siitä pinttyneestä näkemyksestä, ja tämän hän tekee siis jo vuonna 1932, että ihmiset kyllä myöntävät, että heille suotu vähäinen vapaa-aika on oikein mukavaa, mutta eivät kuulemma tietäisi, mitä tehdä sillä kaikella, jos täytyisi työskennellä vain neljä tuntia päivässä. Tähän Russell esittää, että ei tuollaista ongelmaa ollut aikaisemmin ihmiskunnalla, joka ymmärsi kevytmielisyyden ja leikin päälle. Tehokkuusajattelu on tuhonnut sen. Jos ihminen ei tiedä, mitä tekisi lisääntyneellä vapaa-ajalla, on se moite yhteiskuntaa kohtaan. (Russell 1999/1932, 183-184.)

Tällainen röyhkeä väite siitä, että ennen vanhaan ihmiset olisivat osanneet ottaa rennosti, herättää tietysti vastaväitteitä. En usko, että Russellilla on ollut tarkoituksenaan kieltää kaikki elämän ankaruus, mikä on liittynyt menneisiin aikoihin, mutta hän on enemmän jäljillä kuin moni tahtoisi myöntää. Jonkin verran samaisesta aiheesta olen itsekin kirjoittanut täällä, mutta toistanpa muutamia seikkoja siitä. Keskiaikaiset talonpojatkin nimittäin työskentelivät vähemmän kuin nykyihmiset. Aivan viime aikoinakin tehtyjen työtuntien määrä on lisääntynyt esimerkiksi briteillä vuoden 1981 mitatusta 69 000 tunnista elämän aikana nykyiseen n. 80 000 tuntiin (Wheen 2009, 78-79). Tässä tietysti luotan lähteisiin, koska en ole itse ollut sekuntikellon kanssa asiaa mittaamassa. Mutta jos jotain nykyisestä työstä paasaamisesta voi päätellä, niin ei edellä esitetyt väitteet luultavasti ole kaukana totuudesta. Meidän ”nuppineulatehtaamme” on luultavasti kokenut useammankin teknologisen uudistuksen, mutta vieläkään ei vapauden valtakuntaa näy.

Teknologiasta puhuttaessa, moni päätyykin aina toistamaan sitä vanhaa mantraa, että kehitys tuo mukanaan kuitenkin aina uusia töitä. Ehkä niin, mutta on hyvin vaikea nähdä, että nämä kaikki uudet työt olisivat mitenkään mielekkäitä tai edes tarpeellisia. Esimerkiksi David Graeberin uusi kirja Bullshit jobs: A theory on oikein hyvä teos osaltaan asiaa selventämään. Emmekö todella voisi tehdä lyhyempiä päiviä ja tehdä vapaa-ajalla sitten mitä ikinä tahtoisimmekaan? Mikä siinä on olevinaan niin kunniakasta, että jokainen sekunti pitäisi saada käännetyksi työajaksi? Työ nykyisessä muodossaan on alkanutkin jo vallata ihmisyyttä sellaisenaan, mutta sitähän me kutsumme vain kehitykseksi! Jos nimittäin tämä yhteiskunta jotain kaipaisi, niin tervettä kriittisyyttä nykyistä työn järjestystä kohtaan, koska se uhkaa tuhota meidät. Mutta nähtävästi tämä ei nyt syystä tai toisesta käy päinsä. Kuten sanottua: rikkaat ovat aina pelänneet, että köyhillä olisi vapaa-aikaa. Ja jos termit eivät kelpaa, niin vaihda ne toki mieleisiksesi, vaikka kapitalistiksi ja työläiseksi. Asian ydin pysyy sellaisenaan samana. Onhan niin, että tähänkin asiaan liittyvä velvollisuus on historiallisesti ollut aina ”vallanpitäjien keino pakottaa ihmiset elämään herrojensa edun eikä suinkaan omien etujensa mukaisesti.” (Russell 1999/1932, 177).

Kirjoitan tarkoituksella työn nykyisestä järjestyksestä, koska työllä sellaisenaan on ollut monenlaisia järjestyksiä historian varrella. Niitä ei ole tässä tarve käydä toistamaan. Haluan kuitenkin vielä loppuun nostaa erään seikan, joka tekee työn nykyisestä järjestyksestä niin tavattoman hassun, mutta samalla traagisen. Illich on kirjoittanut osuvasti siitä, miten keskiajalla pelastusta ei ollut kirkon ulkopuolelle. Kuulemma teologeilla olikin suuri vaiva selittää, mitä hyveellisille ja pyhimysmäisille pakanoille mahtoi tapahtua Jumalan toimesta. Tullessamme nykyaikaan, niin mikään työ ei näytä olevan tuottavaa, jos se ei tapahdu pomon käskystä. Nyt se ei ole teologit, joilla on selitettävää, vaan taloustieteilijät, jotka joutuvat kamppailemaan ihmisen ilmeisen hyödyllisyyden kanssa, vaikka nämä eivät olisi työleirin sisäpuolella eikä missään liikelaitoksessa tai vapaaehtoisjärjestössä. ”Työ on tuottavaa, arvostettua ja kansalaisen arvoista vain, jos työprosessia suunnittelee, ohjaa ja valvoo asiantuntija, joka takaa että työ vastaa viralliseen tarpeeseen standardoidulla tavalla”. (Illich 1999/1978, 170.) Toisin sanoen, ns. valtaapitäville tahoille on suuri ongelma, että ihminen voisi todellakin tehdä jotain hyödyllistä vapaa-ajallaan. Jotain sellaista, mikä ei ole suoraan pääoman käskyn alaista, joten tuota vapaa-aikaa on annettava mahdollisimman vähän ja sen käyttämiseksi annettava mahdollisimman vähän resursseja. Emmekö voi toistaa Russellin sanat siitä, että onko mitään sairaampaa? Meillä on teknologinen kyvykkyys järjestää ihmiskunnan elämä kohtuullisen mallikkaasti, jakaa työtä, jotta kukaan ei siihen nääntyisi tai käänteisesti joutuisi olemaan sellaisessa joutilaisuuden tilassa, jossa ”vapaus” on pelkkää kurittamista. Sitä emme kuitenkaan tee. Kysymys onkin yksinkertaisesti: miksi? Ja vastauksia meidän tulisi alkaa kyselemään.

Alkujaan meinasin pysähtyä tähän, mutta en malta olla vielä kerran lainaamatta Russellia. Tekihän hänen esseensä minuun vaikutuksen. Hän nimittäin hyvin kuvailee sitä, mitä ensimmäinen maailmansota meni ja paljasti. Vaikka suuri joukko ihmisiä siirrettiin erilaisiin sodanajan tehtäviin, niin Russell kirjoittaa: ”Siitä huolimatta kouluttamattomien palkollisten fyysinen hyvinvointi oli ympärysvaltojen puolella parempi kuin ennen tai jälkeen sodan.” Tätä ilmiöitä sitten yritettiin peitellä. Puhuttiin kuulemma siitä, että lainanotto sai tilanteen vain näyttämään siltä, tulevaisuus ruokki nykyhetkeä. Russell kuitenkin toteaa aivan oikein, että sellaista leipää ei voi syödä, jota ei ole leivottu. Oliko siis järjestetty talous todella vapauttanut vapaa-aikaa, koska moni oli poissa tuottavista tehtävistä ja hommat hoituivat? (Russell 1999/1932.) Nostin tämän esille siksi, että kun meidänkin hallituksemme jaksaa puhua siitä, miten emme voi elää tulevaisuuden varoilla tai lastemme tulevaisuudella, niin tulisi aina kysyä: ”Voiko todella tulevaisuuden leipää syödä? Eikö se tarvitse aina leipoa?” Lainat, korot, kaikki se ei lopulta ole mitään fyysistä, mitään sellaista, mikä tekee tuon tai tämän asian. Ne ovat sosiaalisia verkkoja, jotka kiristyvät kohteensa ympärille.

Lähteet:

Illich Ivan 1978. Teoksesta Oikeus hyödylliseen työttömyyteen. Teoksessa Matkaopas joutilaisuuteen. Toim. Hodkingson Tom & de Abaitua Matthew.

Russell Bertrand 1999/1932. Joutilaisuuden ylistys. Teoksessa Matkaopas joutilaisuuteen. Toim. Hodkingson Tom & de Abaitua Matthew.

Wheen Francis 2009. Marxin Pääoma. Gummerus. Jyväskylä.

Mainokset

1 Comment

Kommentointi on suljettu.