Potentiaalisesti tarpeettomat

Aloin lukemaan André Gorzin esseekokoelmaa. Suomennos on ilmestynyt vuonna 1982 ja tekstit ovat 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta. Aivan tuoreimmista teksteistä ei ole siis kysymys, mutta tuoreus ei monesti kirjallisuudessa tai ajattelussa ole merkki paremmuudesta. Monesti ne tärkeimmät ajatukset löytyvät ajanvirran varrelta hieman kauempaa, koska ne ovat joutuneet ajan koetukselle, kun uusi ajatus vasta testaa itseään sen voimaa vasten.

Ajattelin tänään käsitellä hänen kirjoitustaan. Työttömyyden kulta-aika. Se sisältää monia sellaisia teemoja, jotka iskevät lukijan mieleen kuin dynamiitti. Onhan päiviemme yhteiskunnallinen keskustelu niin läpeensä työttömyys- ja työllisyyskeskustelun täyttämää. Gorzin väitteet voivatkin osoittautua vaikeasti nieltäviksi. Eivätkä ne ole sitä pelkästään porvarillisille tahoille. Ne ovat sitä myös perinteiselle työväenliikkeelle. Se ei johdu siitä, että väitteet olisivat tavattoman radikaaleja, vaan ennemmin ne merkkaavat monia kipupisteitä näkyville, joita ei ehkä tahdottaisi tunnustaa. Tästä syystä Gorzia on hedelmällistä lukea, koska hän tuntuu osuvan monenlaisiin hermoihin, vaikka kaikkea hänen ajattelustaan ei allekirjoittaisikaan.

Mutta miksi siis osa väitteistä on vaikeasti nieltäviä? Kenties esseekokoelman nimi (Eläköön työttömyys!), joka ei tosin vastaa aivan siitä syntynyttä ensimmäistä ajatusta, kertoo jotain. Eläköön työttömyys! ei ole sellainen poliittinen slogan, jota voisi ajatella puolueiden ensi kevään vaaleissa käyttävän. Kuitenkin tulee kysyä, mitä pahaa on siinä, että työtä täytyisi tehdä vähemmän? Tämä on yhä ajankohtainen kysymys. Oikeastaan se on ajankohtaisempi tänä päivänä kuin se oli 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa. Tietotekniikan ja yleensä tekniikan kehitys ovat edenneet sellaisia loikkia, että esimerkiksi tekoäly voi kohta hoitaa monet niistä tehtävistä, joiden ajateltiin jäävän ihmisten hoidettaviksi. Asian toteaminen alkaa tosin olla jo pahimmanlaatuinen itsestäänselvyys.  Otankin tässä tehtäväkseni esitellä lyhyesti joitakin Gorzin ajatuksia, vaikka ne osuvat monen mielestä sellaisella alueelle, jota voisi pitää pyhäinhäväistyksenä. Ehkä kuitenkin olisi aika tuulettaa hieman sitä kuuluisaa luterilaista työetiikkaa, jotta ihmisyys voisi vapautua sen alta?

Gorz nostaa esille aivan oikein, että meillä ei ole minkäänlaista tuotanto-ongelmaa. Ja jos tuo piti paikkansa jo tekstin ilmaantumisen aikana, pitää se yhä paremmin paikkansa tänä päivänä. Gorzin mukaan meillä onkin jako-ongelma. Tuotetut rikkaudet eivät jakaannut tasaisesti koko väestön kesken. Hän pohtii, että mitä mahtaisikaan tapahtua tehokkuusetiikalle, kilpailuideologialle ja työkurille, jos ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, että on teknisesti mahdollista työskennellä yhä vähemmän, mutta tuottaa yhä enemmän. (Gorz 1982, 34.) Eikä tämä väite ole mitenkään kaukaa haettu. Sen ainoa ”kaukaisuus” johtuu siitä, että ihmisiltä tuntuu puuttuvan mielikuvitus ajatella maailmaa hiukan toisin. He näyttävät tarvitsevan pomon, pääoman kiertokulun ja kaiken ”tutun sekä turvallisen”, mutta samaan aikaan he saattavat valittaa kaikesta siitä, minkä tällainen järjestelmä tuottaa. Esimerkiksi siitä rakastetaan valittaa, että kaikki tuntuu hajoavan käsiin ja mikään ei kestä. Tästä aiheesta Gorz on myös kirjoittanut todetessaan, että jos autot ja kotitaloustavarat tehtäisiin kestämään yhtä kauan kuin 1950-luvulla, jolloin kestävyys oli 15 vuotta, niin ei tarvitsisi lisätä tuotantoa tarpeiden täyttämiseksi, vaan tuotantoa voisi jopa vähentää. (Gorz 1982, 33.) Ja jälleen, jos ajatus piti paikkansa jo tuolloin, niin eikö se voisi pitää paikkaansa myös nyt? Eikö asioita todella voida tehdä kestämään? Nähtävästi ei, koska talous toimii sen logiikan varassa, että tuotanto ei ole sellaisenaan käyttöarvojen luomista varten, vaan ainoastaan tavoitteena on vaihtoarvo tuottaminen sekä voiton tekeminen. Kaikenlaisen onnettoman, helposti rikki menevän tavaran syy on siinä, että vaihtoarvoa saadaan luotua yhä uudelleen ja uudelleen. Jos siis haluat pelastaa ympäristön, lähde liikkeelle tästä. Älä kuvittele, että markkinat sen itsekseen tekevät sopivilla kannustimilla.

Kyseisessä esseessä on paljon muitakin tärkeitä pointteja, jotka heijastuvat hyvin vahvasti meidän päiviimme. Gorz esittää, että automatisoinnin ja tekniikan kehittymisen myötä meistä kaikista on tullut potentiaalisesti tarpeettomia. Tämä nakertaa ns. tehokkuusetiikka, jonka myötä työ lakkaakin olemasta vakavasti otettava asia. Ja miksi se olisikaan? Onhan se aina epävarmaa. Gorz kuvailee aikansa nuorison asennetta, että työ nähdään piinallisena kurina, jonka alaisuuteen velvoitetaan vain siksi, että voitaisiin ylläpitää hierarkkisia rakenteita. Työ kun on menettänyt sen välttämättömyyden, joka sillä joskus oli. Työttömyys vuorostaan muodostuu nurjamieliseksi vakiintunutta järjestystä kohtaan, koska itse työelämäkin on muuttunut mielivaltaiseksi ja järjettömäksi. Työstä on tullut päämäärä sinänsä. Kovaan ääneen puhutaankin työpaikkojen luomisesta, mutta mitä varten? Onko todella aivan sama, mitä varten noita työpaikkoja luodaan, kunhan luodaan? Gorz toteaakin, että virallisessa kielenkäytössä onkin tapahtunut se, että työ ei luo tuotteita, vaan tuotanto luo työtä. (Gorz 1982, 35-36.) Ja eikö tämä samainen tule ilmi myös meidän poliitikkojen suusta, jotka niin kovin vakavilla ilmeillä puhuvat siitä, miten työtä on saatava lisää? Eikö kukaan koskaan pysähdy miettimään, miksi juuri työtä on saatava lisää eikä esimerkiksi merkityksellistä vapaa-aikaa? Ja ennen kuin kukaan taloustieteilijä (tai liepeillä heiluva) tulee sanomaan ”ei se talous kuule sillä tavalla toimi, että vapaa-aikaa vaan lisättäisiin”, niin tahdon tuoda ilmi sen, että minulla ei ole harhaluuloja sen suhteen, miten kapitalismi toimii. En ole sen sortin sosialisti, joka luulee sosialismin astuvan maailmaan, kunhan vain nykyjärjestelmän sisällä asioita jaettaisiin vähän enemmän tai omistettaisiin yhdessä. Minä en ole arvon panttivanki.

Meidän ajallemme on tyypillistä myös se, että me juhlimme kaikenlaisia uusia töitä. Aivan kuin ne olisivat meidät tulleet vapauttamaan siitä kurjuudesta, että tekniikan kehitys on vienyt lukemattomia työpaikkoja toisaalta. Gorz kysyy omassa tekstissään, että mitähän järkeä siinä on, että kun viimein automatisointi on mahdollistanut ja antanut aikaa ihmisille ottaa vastuuta omasta itsestään, niin paikalle saapuu joukko uuspalvelusektorin spesialisteja, jotka kertovat sinulle, että sinun ei tule tehdä mitään itse tai itseäsi varten. Älä ruoki vauvaa, älä tee ruokaa… Tämä uuspalvelusektori johtaa siihen tilanteeseen, josta Bertrand de Jouvelin on kirjoittanut. Kaksi äitiä vahtivat toistensa lapsia. Jos ja kun he maksavat toisilleen tästä palkkaa, niin taloustieteilijä pääsee merkkaamaan BKT:n lisääntyneen kahdella palkalla. Gorz epäilee kuitenkin, että liekö tässä on mitään oikeasti tuotettu – ennemmin päinvastoin. (Gorz 1982, 36.) Myös Guy Standing on pohtinut asiaa lähempänä meidän päiviämme. Standing siteeraakin Arthur Pigouta, joka on kuuluisasti todennut, että jos hän palkkaa itselleen kodinhoitajan tai kokin, nousee kansakunnan tulot ja työllisyys lähtee nousuun. Jos hän taas menee naimisiin palkkaamansa henkilön kanssa, ja hän jatkaa samojen asioiden tekemistä, kansakunnan tulot ja työllisyys laskevat. Tilastot eivät enää otakaan huomioon tätä työtä. Kaikki työ (work), joka ei ole työtä (labour) katoaa tilastoista. (Standing 2014, 11.)

Viimeinen kappale Gorzin esseessä onkin olennainen. Hän pohtii, miksi uudelleensuuntautumista tällaisessa tilanteessa ei voi tapahtua. Hän päätyy toteamaan, että syy on siinä, että se puuttuisi kapitalismin perustavaan liikelakiin: ”se johtaisi siihen, että investoitaisiin – ei jotta myytäisiin lisää vaan – kulutusta varten ja siis myynnin vähentämiseksi; se rajoittaisi laajaa tuotantoa markkinoita varten sen sijaan, että lisäisi sitä; se korvaisi pääoman ihmistyöllä, vaihtoarvon käyttöarvolla. Se anastaisi yhä suurempia alueita kapitalistisen kasautumisen logiikalta. Sen vuoksi vapaan ajan yhteiskunta pohjimmiltaan kuuluu antikapitalistisiin päämääriin, ”vasemmistolaisiin” päämääriin, vaikka osa klassista vasemmistoa ei ole sitä havainnut.” (Gorz 1982, 40.)

Ennen tämän esseen lukemista, olin kirjoittamassa toisenlaista tekstiä sosialidemokraattisen työväenliikkeen kipukohdista suhteessa työhön. Liitän osan siitä tähän. Standing osuu nimittäin yhteen kipukohtaan siteeratessaan Ed Milibandin puhetta vuodelta 2013, joka sopii muun kirjoituksen jatkoksi. Tuossa puheessa Miliband korostaa työn tärkeyttä ja puolueensa suhdetta siihen. Hän sanoo, että vihje löytyy puolueen (Labour) nimestä. He ovat työn (work) puolue. Ongelma tässä on Standingin mukaan se, että kaksi termiä sotketaan toisiinsa yhdeksi ja samaksi työksi. Vain työ, joka tehdään pomon alaisuudessa (herra-palvelija-suhteessa) näyttäytyy työnä, joka mahtuu tällaiseen näkemykseen yhteiskunnasta. Miliband korostaakin, että he ovat puolueena aina taistelleet sitä vastaan, että työn puute ei johtaisi mahdollisuuksien katoamiseen. Ovathan he puolue, joka on löydetty työn periaatteen pohjalle. (Standing 2014, 11-12.) Ongelma vain on, että heidän käsityksensä työstä on kovin rajattu, kuten jo todettua. Sen täytyy niin sanotusti kulkea aina tietyn kierron läpi, jotta se otettaisiin ”tosissaan”.

Kenties Gorzin mielenkiintoista analyysia tulisi jatkaa tai kehittää ottamalla käyttöön työn eri luonteet (labour ja work), jotta ei päädyttäisi siihen perin ikävään tilanteeseen, johon esimerkiksi monet työstä kieltäytymisen kannattajat ovat päätyneet: vaikuttavat siltä, etteivät halua tehdä omaa osaansa. Tästä ei tietenkään ole kyse, jos tutustuu heidän teeseihin yhtään paremmin, mutta termien sekoittaminen, paikoin niiden puute ja puutteellisuus estää meitä tekemästä tarvittavaa poliittista analyysia. Olen nimittäin osittain varma siitä, että se, mitä Gorz hakee kirjoituksissaan autonomisen toiminnan piirin sisältä voitaisiin hahmottaa myös work-termin kautta, jos mukana kuljetaan myös termiä labour erottamaan ne luonteeltaan toisistaan. Olla labourin vastainen ei tarkoita, että on workin vastainen. Ihminen voi olla työtä vastaan ja työn puolella vailla ristiriitaa, jos hänellä on tarvittavat käsitteet sitä varten.

 

Lähteet:

Gorz André 1982. Työttömyyden kulta-aika. Teoksessa Eläköön työttömyys! Toim. Rahkonen Keijo. Kansan Sivistystyön Liitto. Helsinki. s. 29-40.

Standing Guy 2014. A Precariat Charter: From denizens to citizens. Bloomsbury Collections. Lontoo.

 

Mainokset

1 Comment

Kommentointi on suljettu.