Kaksi leiriä – rokote hulluutta vastaan?

Viime aikoina osia kirjoituksistani ovat värittäneet jokseenkin uskonnolliset sävyt. Siellä täällä on saattanut vilahdella sellaisia hahmoja, jotka kuuluisivat ehkä ennemmin kirkkohistoriaan tai kristillistä oppia selostavien kirjallisten harjoitteiden joukkoon. Joku voisi jopa ihmetellä, että miksi vanha Marxin lukija on näin kiinnostunut uskonnosta, erityisesti kristillisestä sellaisesta. Eikö uskonto ole vain oopiumia kansalle? Kysymys on kyllä oikeutettu. En ehkä olekaan tehnyt tarpeeksi selväksi omaa ajatteluani. Olenko ollut siis epärehellinen? Tuskin. Minulla ei vain aiemmin ole ollut käytössäni niitä vähäisiä sanoja tai ajatuksen rakenteita, joilla olisin voinut edes tähän mittaan itseäni ilmaista. Tiettyjä sopivia äänteitä on alkanut siis löytymään.

Joku onkin saattanut huomata, että kipuilen tavallaan kahden maailman välissä. Niin kauan kuin vain jaksan muistaa, on minua kiinnostanut ”toinen maailma”. Silti kohtalon mielenkiintoisen huumorintajun kautta olen päätynyt lähes järjestelmällisesti sellaisten ajattelijoiden äärelle, joille tuota toista maailmaa ei ole. Piste. Tämän joukon leiripaikoilla vallitsee tiukka tämänpuoleisuus. Maailma virtaa kuin kone, sen eri osat kytkeytyvät toisiinsa erilaisten liittimien kautta kuljettaakseen haluja ja muita virtauksia pitkin alati muuttuvaa maisemaa. Välillä venttiilit sylkevät ilmoille liikoja paineita. Se on absoluuttista – ja sieltä ei paeta. Taistelu yhteiskunnasta on noiden maisemien muokkausta, erilaisten virtauksien hallitsemista, vapauttamista ja muokkaamista. Näkemykset tässä leirissä toki vaihtelevat. On vulgaareja materialisteja, joille maailma on kuin kellokoneisto. Sitten on hienostuneempia näkemyksiä, jotka nojaavat enemmän spinozalaiseen maailmankuvaan. Sitten on kaikkea tuolta väliltä ja sivulta.

Tuon leirin sisältä löytyy paljon käyttökelpoista. Siellä on myös minun telttani, joskin laitamilla. Sieltä löytyy paljon enemmän käyttökelpoista keskimäärin kuin siitä toisesta leiristä, jonka valitettavana päämääränä tuntuu usein olevan vain vihkiä pyhällä vedellä vallitseva järjestys. Mutta tämän ensimmäisen leirin ongelma on uskoakseni siinä, että se synnyttää myös hulluutta. Monet ovat varmasti kanssani tästä eri mieltä, mutta liiallinen annos tämänpuoleisuutta näyttäisi johtavan siihen, että ajattelija lopulta irtaantuu tästä maailmasta siinä määrin, että alkaa uskoa kaikenlaisia uskomattomia juttuja – tukeutuen järkeensä. Kuten Chesterton on oivallisesti kuvaillut, ei mielikuvitus tuota hulluutta, vaan nimenomaan järki. Runoilijat harvemmin tulevat hulluiksi, mutta shakinpelaajat kylläkin. Toisaalta luovan alankin ihmiset lopulta menevät päästänsä sekaisin aika harvoin, mutta matemaatikoille ja kassanhoitajille se on tutumpi olotila. (Chesterton 1986, 219.) Järki näyttäisi yrittävän puskea sellaista seinää vasten, jota se ei kerta kaikkiaan saa sortumaan. Se on kuin silmä, joka yrittää katsoa itseään, tai ihminen, joka yrittää nostaa itse itsensä hiuksista ilmaan. Se on käänteisesti verrannollista sille hulluudelle, mitä tavataan vuorostaan siinä toisessa leirissä. Siellä ”toisen” silmä katselee sinua alati lakkaamatta, siellä joku repii sinua hiuksista jatkuvasti. Tempun pitäisi olla siinä, että luotat ”toisen” katseeseen järjestystä ylläpitävänä, että ”toisen” käsi ei nouse sinua riepottelemaan, vaan tarjoamaan apunsa. Sen jälkeen voit palata ensimmäiseen leiriin ottamaan oppia, koska pienellä annoksella rokotetta olet suojannut itsesi totaaliselta hulluudelta, joka vaanii tämänpuoleisuuden poluilla.

En siis usko, että uskonto on lähtökohtaisesti oopiumia kansalle. Tosin voin myöntää, että olen kysymyksen kanssa puolueellinen. En nimittäin puolusta tässä uskontoja yleensä. Kaikki sen alle ripustettava ei ole automaattisesti millään asteella puolustettavaa. Puolustan tässä tasan tarkkaan kristillistä näkemystä ja sen perintöä. Sen tuottamaa mahdollisuutta todelliselle universalismille. Sen uskoa, että olemme jollain metafyysisellä tasolla lähtökohtaisesti tasa-arvoisia. Sen uskoa yksilöön, mutta myös yhteisön voimaan. En nimittäin arvosta sellaisten uskontojen näkemyksiä, joissa ihmisen tehtävänä on vain alistua, näytellä tiukan predestinaation nimissä oma osansa tai saada selville, miten hän on vain yksi osa jotain suurempaa sielua. Ne vievät ihmiseltä pois hänen oman vastuunsa.

Mutta niin, se oopiumi. Mitä Marx siitä sitten oikein kirjoitti? En väitä olevani Marxin uskontoa koskevan ajattelun asiantuntija millään tasolla, mutta osaan ainakin paikantaa sen alkuperäisen yhteyden. Se löytyy Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikistä (1844) ja se menee näin:

Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmausta ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän, aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.

Uskonnon kumoaminen kansan illusorisena onnena on sen todellisen onnen vaatimista. Vaatimus luopua tilaansa koskevista illuusioista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee illuusioita. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.

Mikäli siis ihminen haluaisikin harjoittaa Marxin mukaista uskontokritiikkiään, tulisi hänen laittaa kaikki voimansa sellaisen yhteiskunnan luomiseen, jossa ahdistetun luontokappaleen ei täytyisi enää niin raskaasti huokailla, ottaa oopiumia kipuihinsa. Onhan uskonto marxilaisen teorian mukaan yksi vieraantumisilmiöistä. Moni on tosin ymmärtänyt tämän siten, että päätyy käyttämään suunnattoman paljon aikaa pikkunäppärästi noukkien esimerkiksi raamatusta sen tai tämän kohdan osoittaakseen tuon tai tämän ongelman, jotta voisi vaikuttaa suurelta vallankumoukselliselta, koska taistelee näin ankarasti uskontoa, tuota suurta alistajaa vastaan. Kaikille parempi kuitenkin olisi, että tällainen tapaus olisi sitten teorian mukainen ja taistelisi paremman maailman puolesta ja katselisi tyytyväisenä uskonnon katoamista, jos se on kerta pelkkä vieraantumisilmiö. Siitä hyötyisi jokainen paljon enemmän.

Kysymys siis siitä onko esimerkiksi kristinusko ja marxismi sovitettavissa yhteen ei toisaalta muodosta minulle järisyttäviä esteitä. Olen jo aiemmin viitannut useasti siihen, että vaikka olen lukenut Marxia, niin en minä ole hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Vielä vähemmän olen samaa mieltä marxismin erilaisten suuntauksien kanssa, jotka ovat usein päätyneet vain likaamaan Marxin nimeä. Kuten esimerkiksi Heinrich on todennut – tuodakseni väitteelleni ulkopuolista arvovaltaa – marxismilla ja Marxin poliittisen taloustieteen kritiikillä ei ole liikoja tekemistä keskenään. (Heinrich 2012, 24-25.) Ei ne tietenkään ole toisilleen täysin vieraita asioita, mutta käyttääkseen Marxin tarjoamia työkaluja, ei ihmisen tarvitse ottaa mukaansa koko marxismin painolastia – ei edes koko Marxin painolastia. Joidenkin mielestä ehkä olen siis tehnyt pienoisen pyhäinhäväistyksen rakentaessani siltoja näennäisesti yhteensopimattomien ajatusmallien välille, mutta onneksi ainakaan toinen pääty tätä siltaa ei usko pyhään, niin siltä vihalta saattaisin kenties välttyä. Toisen päädyn mielipidettä en ala kommentoimaan. Joka tapauksessa katson olevani siinä ”oikeaoppinen”, että tavoitteeni on löytää ns. vapauttamisen tie. Tavoite on tietysti yhdelle ihmiselle mahdoton, ei minulla siitä turhia luuloja ole, mutta tavoite on se, joka pitää asiat jollain asteella koossa.

Kuten jo kyllästymiseen asti olen toistellut, olen siis paljosta velkaa Marxille. Uskoakseni hänen avaamansa reitti tutkia yhteiskuntaa on kenties jopa vertaistaan vailla, vaikka pyrinkin välttämään sen liiallista ylistämistä. Haluankin lainata tässä Engelsin kirjettä Werner Sombartille. Siinä Engels kirjoittaa: ”Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” (Engels 1976/1895, 484.) Kuten siis saattaa huomata, ei marxismilla ole mitään yksinoikeutta Marxin perintöön, koska kyse ei ole dogmista. Kuka tahansa, joka vain kykenee noita työkaluja käyttämään, voi niitä käyttää. Ehkäpä Uschanov on onnistunut kiteyttämään osaltaan sen, mitä tahtoisin sanoa. Niin & Näin -lehden numerossa 3/2002 hän mainitsee esimerkinomaisesti, miten on ihmisen täysin mahdollista hyväksyä suurin osa siitä, mitä Marx tuotannossaan on todennut, mutta silti olla Marxin kanssa eri mieltä esimerkiksi niistä poliittisista toimintaohjeista, joita hän saattoi viljellä. Tällaisesta henkilöstä Uschanov antaa kaksi esimerkkiä. Joku saattaa omalta moraalifilosofiselta kannaltaan nähdä asian niin, että individualismi on korkeampi arvo kuin tasa-arvo. Joku toinen taas saattaa nähdä asian niin, että hänen oma kuulumisensa tiettyyn uskontokuntaan vaikuttaa niin, että uskonnosta johdetut poliittiset toimintaohjeet ajavat Marxin antamien ohi. (Uschanov 2002, 3.) Marxia ei tarvitse siis ”ostaa pakettiratkaisuna”, jonka jälkeen ei saisi vilkuilla enää mihinkään muuhun suuntaan. Toisaalta hänen käyttökelpoisuuttaan ei myöskään kannata epäillä vain sen takia, että olisi eri mieltä tietyistä poliittisista toimintaohjeista.

Mikäli joku siis ajattelee, että viime aikaiset sävyni kirjoituksissani olisivat merkkejä jostain sellaisesta, että olisin ”kääntynyt” toiseen ”uskoon”, ei se pidä paikkaansa. Ensinnäkin kyseiset uskonnolliset kysymykset ovat kiehtoneet minua jo ties kuinka kauan. Paljon kauemmin kuin olin lukenut sanaakaan Marxilta. ”Liittolaisuuteni” Marxin kanssa on siis yhä voimassa. Minä ”hengaan” yhä siinä ensimmäisessä leirissä, mutta en pelkästään sen jäseniä kuunnellen. Joku voisi sanoa, että minusta on tullut eräänlainen edistyksellisyyden petturi, kun olen uskaltautunut sinne, mihin kunnon ”marxilaisen” tai ”vasemmistolaisen” ei pitäisi koskaan eksyä. Sinne minä nyt kuitenkin olen mennyt. Olen repinyt aukon omalta kohdaltani tämänpuoleisuuden seinään. Siksi telttani on leiripaikan laidalla.

 

Lähteet:

Chesterton G.K. 1986 B. Orthodoxy. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.

Engels Friedrich 1976/1895. Engels Werner Sombartille. 11.3.1895. Teoksessa Engels Friedrich & Marx Karl 1976. Kirjeitä. Kustannusliike Edistys. Moskova. s. 482-484.

Heinrich Michael 2012. An Introduction to the Three Volumes of Karl Marx’s Capital. Monthly Review Press. New York.

Uschanov Tommi 2003. Oliko Marx filosofi? Filosofian väitetystä normatiivisuudesta. Saatavilla: https://www.netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn023-02.pdf

Mainokset