Miten rakentaa vapauden valtakuntaa? Kysymys vailla vastausta.

Michael Heinrich on tiivistänyt Marxin työtä koskevan ajattelun muutoksia eräässä haastattelussaan, jonka on toteuttanut Paula Rauhala. Heinrichin mukaan on havaittavissa muutamakin eri vaihe. Ensimmäinen vaihe voidaan löytää vuoden 1844 käsikirjoituksista, joissa Marx käsittelee työtä vieraantumisen ja vieraantumattomuuden yhteydessä. Heinrichin mukaan tässä olennaista on tietynlainen käsitys ihmisolemuksesta ja se, miten työ sitä määrittää oleellisesti. Ihmisen erottaa eläimestä juurikin työ. Seuraavan vaiheen Heinrich paikantaa vuosien 1845-1846 välillä Saksalaiseen ideologiaan. Tässä tekstissä työ samaistuu pääasiassa palkkatyöhön. Heinrich laittaakin merkille, että Marx puhuu jopa työn lakkauttamisesta kommunistisessa yhteiskunnassa. Tultaessa 1850-luvulle Marx luopuu ricardolaisesta arvon käsitteestä. Esiin nousee ero abstraktin ja konkreettisen työn väliltä. Näistä kahdesta eri työtä koskevasta käsitteestä olen itsekin jotain kirjoittanut mm. täällä. Seuraavan ajallisen merkkipaalun Heinrich asettaa vuosille 1864-1865, jolloin Marx kirjoittaa Pääoman kolmannen osan käsikirjoitusta. Tässä Marx kirjoittaa vapauden ja välttämättömyyden valtakunnasta työn yhteydessä. Hän kirjoittaa, miten välttämättömästä työstä ei koskaan päästä eroon, mutta voimme vähentää siihen käytettävää aikaa. Tämä ajan vähentäminen vapauttaa taas aikaa työskennellä omien päämäärien toteuttamiseksi vapauden valtakunnassa. (Heinrich 2014, 52.)

Kun kirjoitinkin tekstejä Potentiaalisesti tarpeettomat ja Vapaa-ajan pelko, vaikuttivat taustalla (tai paremmin innoittivat tarttumaan toimeen) osaltaan juurikin tuo viimeisin vaihe Marxin työtä koskevasta käsityksestä. Toki myös esille noussut ajatus työstä kieltäytymisestä. Näissä kirjoittamissani teksteissä lainaamani ajattelijat nimittäin tuntuivat resonoivan tavalla tai toisella sen ajatuksen kanssa, että asialliset hommat tulee aina hoitaa, mutta tavoitteena tulisi olla ihmisen vapaus toteuttaa itseään. Poliittisesti tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Monella tapaa olemme varmasti tuota välttämätöntä työtä jo onnistuneet vähentämään, mutta aika harva on sen myötä päässyt työskentelemään omien päämäärien hyväksi. Näyttäisi ennemmin siltä, että työttömyydestä on tullut yhä vallitsevampi olotila ja sen vaara on jatkuvasti läsnä. Tämä johtaa tietysti siihen, että ihminen ei pysty kunnolla suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Jos on töissä, niin miekka roikkuu jatkuvasti pään päällä eikä rauhaa saa. Jos on taas työttömänä, niin on aivan samanlainen miekka pään päällä muistuttamassa, että töitä olisi pakko saada tai voi käydä huonosti. Uskonkin, että mm. perustulokokeilusta saadut positiiviset tulokset (vaikka se olikin huomattavan puutteellinen) kertovat ennen kaikkea tuosta miekan katoamisesta. On ihminen sitten töissä tai työttömänä (tai vaihdellen näiden kategorioiden välillä), niin hänellä on jokin pohja, mihin luottaa. Ne voimat, jotka taas liputtavat vastikkeellisen sosiaaliturvan puolesta haluavat vuorostaan lisätä miekan seuraksi raipan.

Mutta kaikkina näinä vuosinani työväenliikkeen parissa olen törmännyt lähes aina samaan ongelmaan. Työ on kuulemma arvo sellaisenaan. Eikä siinä mitään, jos työ ymmärrettäisiin edes hieman laajemmin, mutta kun se lähes järjestelmällisesti sotketaan yhteen palkkatyön käsitteen kanssa. Tällaisen käsitteellisen sekasotkun keskellä on toisinaan hirveän vaikea toimia siten, että olisi uskollinen alkuperäiselle eleelle, jonka tavoitteisiin kuului nimenomaan tuo ”vapauden valtakunta”. Nyt saatan käyttää luovasti hyväkseni Debordia, mutta teen sen senkin uhalla. Hän nimittäin kirjoitti oikein osuvasti, että kapitalistinen taloudellinen valta laajeni nimenomaan tavaramuodossa, ja tuo muoto muutti ihmistyön työtavaraksi, palkkatyöksi. Tämä kehitys tuotti mielenkiintoisen tilanteen, jossa ensisijaisena kysymyksenä ei ollut enää hengissä pysyminen, se oli nyt ratkennut, vaan sama kysymys on nyt nostettu korkeammalle tasolle. ”Tavaroiden, toisin sanoen tavarasuhteiden, yltäkylläisyys on enää vain lisääntynyttä hengissäpysymistä.” (Debord 2005, 48.) Jos joku siis vetää yhtäläisyyden työn ja palkkatyön välille, ja pitää yhä tällöin työtä arvonsa sellaisenaan, päätyy hän tukemaan tuota taloudellisen vallan muotoa, joka yhä ratkaistuaan ihmiskunnan yhden olennaisimmista kysymyksistä (tästä täydet pisteet) pääty pompottamaan ihmistä aivan kuin tuo kysymys ei olisi oikeasti ratkennut (tästä ei niinkään pisteitä). Tätä voisi tavallaan pitää ilmiönä, jossa keinotekoisesti kasvatetaan välttämättömän työn määrää, vaikka se ei oikeastaan sitä varsinaiselta olemukselta olisikaan. Se vain näyttäytyy sellaisena. Tämä selittänee ne työt, joita esimerkiksi David Graeber kutsuu hevonpaskaduuneiksi. Ilmiön voi hyvin havaita myös esimerkiksi aktiivimalleja koskevista keskusteluista, joissa työllistymisestä tehdään lähes kohtalon kysymys, aivan kuin jokainen käyttämätön käsipari pääoman hyväksi vaarantaisi meidän henkemme. Me kuitenkin tiedämme, että tuo kysymys on oikeasti jo ratkaistu. Me vain elämme kuin sitä ei olisi ratkaistu ja ruoskimme itseämme sen vuoksi. Ehkä Walter Benjamin olikin oikeassa kutsuessaan kapitalismia uskonnoksi. Mikä muu selittäisi sen tavattoman halun palvoa pääomaa? En kuitenkaan väitä, etteikö paikoin ihan pelkkä elämän turvaaminen olisi yhä polttavin kysymys. Epätasaisen resurssien jakautumisen kautta on kyllä totta, että tietyissä paikoissa kysymys on yhä läsnä, mutta se ei tarkoita, etteikö sen ratkaisemiseksi olevia materiaalisia ehtoja olisi täytetty. Ne ehdot vain ovat jakautuneet epätasaisesti. Olemme siis hyvin kaukana vielä ihmiskunnan vapauden valtakunnasta.

Olennaiseksi poliittiseksi kysymykseksi nouseekin siis se, miten aidosti vähentää välttämättömän työn määrää ja samalla tuon työn vähenemisen kautta taata, että ihmisillä on mahdollisuus työskennellä omien päämäärien suhteen. Miten taistella tavaramuotoa ja sen laajentumista vastaan? Miten todella vapauttaa työ ja vapautua työstä? Miten rakentaa vapauden valtakuntaa? Ne ovat kysymyksiä vailla vastauksia. Selvää kuitenkin on, että jos kerta pystymme kysymyksen itsellemme asettamaan, niin luultavasti pystymme sen myös ratkaisemaan.

 

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Heinrich Michael 2014. Työn työläs käsite – Michael Heinrichin haastattelu. Haastattelija/kirjoittaja Rauhala Paula. Teoksessa Niin & Näin 3/2014. s. 49-53. Saatavilla: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn143-09.pdf

Mainokset