Pikettyn haamu ja pääoman sumentaminen

Joku voisi sanoa, että olen liikkeellä hieman myöhään. Miksi juuri nyt kirjoittaa Pikettysta? Syy on oikeastaan aivan selvä. Vuosien varrella innostus häntä kohtaan on toivottavasti laantunut siinä määrin, että häntä kohtaa uskaltaa esittää kritiikkiä ilman, että leimautuu ”veneen keinuttajaksi”, joka ei ymmärrä minkälainen uusi ase, suuri aarre meillä onkaan käsissämme! Ivallisesti voisi todeta: ”Oikea kultapoika!” Sellaista meillä ei nimittäin ole koskaan ollut. Piketty hohkasi kirkkaampana kuin monet muut sen takia, että tausta oli niin tavattoman tumma alkujaankin. Nevanlinna tekee uskoakseni oikein hauskan huomion siitä innostuksesta, jolla Piketty otettiin vastaan vasemmistolaisissa piireissä. Hän vertasi sitä oikeistolaisen taitelijan ilmaantumiseen. Viimein pääsi vasemmistokin sanomaan, että kerrankin joku niistä on puolellamme. (Nevalinna 2014, 35.) Minulla ei kyllä ole tarkkaa tilastotietoa taitelijoiden todellisista poliittisista näkemyksistä, mutta ainakin juttuna se osui hyvin kohdilleen.

Muutama varoittava sana. En ole itse mikään Pikettyn asiantuntija – kaukana siitä. Sen verran olen kuitenkin poliittisessa elämässäni saanut seurata häntä ilmiönä, että sellaisena voinen hänestä jotain sanoa. Sanovathan toiset Marxistakin vaikka mitä lukematta häntä sanaakaan. Tiedän myös, että sanomiseni voivat joitakin ärsyttää, mutta toivon, että ärsytys on miedonpuoleista, jotta kenenkään sunnuntai ei mene pilalle. Pikettyn kirjan Pääoma 2000-luvulla koskevan tarkemman sisällöllisen analyysin jätän mieluusti pääosin niille, jotka sen osaavat minua paremmin. Myönnän siis auliisti nämä puutteet, jotta niitä ei tarvitse erikseen mainita. Minun onkin pakko myöntää, että saatan siis vahingossa päätyä yrittämään sitä tavattoman typerää temppua, että pyrin kritisoimaan toista lukematta häntä kunnolla. Siksi en nyt pyrikään suoranaisesti siihen. Jos jotakuta tällainen temppu kiinnostaa, niin Jacobin Magazine on tehnyt tällaiselle oivalliselle kriitikolle yhdeksän kohdan ohjeet, miten toteuttaa se lukematta Pikettya. Ainoa tavoitteeni, joka olkoot hyvin vaatimaton, on manata osaltani pois Pikettyn haamua vasemmiston yltä. En nimittäin jaksaisi enää kovin montaa kertaa kuunnella puhetta hänestä kuin hän olisi jonkinlainen messias, joka on paljastanut jotain niin tavattoman suurta, että kaikkien kansojen tulisi nyt kokoontua häntä kuulemaan. Kaikki kunnia siis hänen työlleen, mutta poliittisessa mielessä hän on onnistunut vain sumentamaan pääoman käsitettä; ja tätä minä olen kritisoimassa.

Mutta haetaan hieman tulitukea väitteelle, että pääoman käsitettä on päädytty sumentamaan. Aloitankin esittelemällä joitakin niistä pointeista, joita Frédéric Lordon on aiheesta tehnyt. Hän on minulle aiemmin tuttu kirjastaan Willing Slaves of Capital – Spinoza and Marx on Desire. Kirja on näin ohimennen sanottuna aivan mahtava, joten uskallan myös luottaa siihen, että Lordonilla saattaa olla tästä aiheesta jotain painavaa sanottavaa. Lordon esittelee siis kritiikkiään tekstissään Why Piketty isn’t Marx. Hän tuntuu olevankin kohtuullisen kriittisellä tuulella sanojensa kanssa. Aivan alkuun hän päätyy toteamaan ykskantaan, ettei Pikettya edes pidettäisi ”uutena Marxina”, jos hän ei olisi nimennyt kirjaansa siten kuin sen on nimennyt. Piketty ei edes ole Marxin kanssa tuttuja. Toki Lordon päätyy antaman samalla myös tavanomaiset kunnianosoitukset Pikettylle hänen aineistostaan, mutta kritisoi sen esittämistä. Hän laittaa merkille, että taloustieteilijöitä vaivaakin yleisesti se, ettei osata kirjoittaa, vaan tehdään teknisiä papereita. Lordon pitää myös kirjan nimeä suoranaisena petoksena. Miksikö? Vastaus on oikeastaan hyvin helppo: kirja ei kerro pääomasta. Samaisen huomion on tehnyt myös David Harvey, joka omassa tekstissään osoitti, miten Piketty ei ymmärrä pääomaa. Piketty ei ymmärrä pääoman olennaista olemusta prosessina. Muun muassa kirjassaan The Enigma of Capital (2010) on Harvey esitellyt esittämäänsä väitettä pääomasta prosessina (Harvey 2010, 40), niin kattavasti, että heikomminkin Pikettyn ajattelusta perillä oleva ihminen (esimerkiksi meikäläinen) ymmärtää, että Pikettyn käsitys pääomasta ei oikeastaan ole edes pääomaa. Tätä päätyy myös Lordon kritisoimaan verraten Pikettyn näkemystä Marxin käsitykseen (jota siis Harvey hyödyntää), että Marxille pääomassa oli kyse jostain muusta kuin pelkästä varallisuudesta. Kyse on tuotantomuodosta, monimuotoisesta sosiaalisesta suhteesta. Pääoma ei ole substanssi tai olio, vaan se on yhteiskunnallinen suhde (esim. Virén & Vähämäki 2011, 35). Näistä syistä pidän Lordonin esittämää kritiikkiä siitä, että kirjan nimi sellaisenaan on petos, aika lailla oikeutettuna. Pääoman käsitettä sumennetaan.

Tästä ymmärtämättömyydestä juontuu vuorostaan se ongelma, että Pikettylle kapitalismilla ei ole oikeastaan historiaa, kuten Lordon esittää. Pikettylle asiat näyttäisivät vain noudattavan tiettyä lakia. Tämä on mahdollista ainoastaan, jos ei ota huomioon niitä lukuisia yhteiskunnallisia taisteluja, jotka ovat osa kapitalismin historiaa. Hän ei kykene näkemään asioiden poliittista laitaa. Lordonin mukaan kysymykset siitä kuka hallitsee instituutiota ja rakenteita loistavatkin kirjassa poissaolollaan. Lordon päätyy myös kritisoimaan Pikettyn ehdotusta pääoman sääntelystä. Piketty kun näyttää pitävän työkalupakissaan vain verotuksellisia keinoja. Lordon kritisoikin aivan oikein, että verotukselle annetaan aivan liikaa voimia, joita sillä ei ole. Tarkemman esittelyn suosittelen lukemaan Lordonin omien sanojensa kautta.  Teksti sisältää niin paljon purevaa kritiikkiä, että se ei jätä ketään kylmäksi. Ehkä onnistuin tässä omalta osaltani lisäämään kiinnostusta tuota Lordonin tekstiä kohtaan.

Tarkoitukseni ei ole siis tehdä referaattia tuosta Lordonin tekstistä. On turha alkaa kääntämään saati liikoja esittelemään jotain sellaista, joka on kaikkien saatavilla alkuperäisessä muodossa. Tekstini tarkoituksena – kuten jo alussa mainitsin – on herätellä vasemmistoa ymmärtämään, että tukeutumalla Pikettyn kaltaisiin ajattelijoihin, ei päästä kovin pitkälle, koska he ovat suoraan sanotusti käsitteellisesti väärässä. Katson asiaa nyt siis hyvin vahvasti poliittisten silmälasien läpi, mutta myös ”teoreetikkona”. Mikäli vasemmistopuolueet todella ovat omassa kapitalismianalyysissaan näin kehnolla tasolla, että läpi menee vähän hätäisempikin pääoman määritelmä, niin ei kai ole ihme, ettei vasemmisto onnistu edes kapitalismin pahimpien kriisien aikana haastamaan oikeistoa. Tämä on hyvin surullinen tilanne, jolle ei valitettavasti näytä olevan tulossa muutosta. Vasemmisto kaikessa laajuudessaan tunkee päätänsä yhä syvemmälle koloon (vai ottavatko he kuuluisan Perseuksen vaatekappaleen ja kuvittelevat, ettei hirviötä ole olemassa?). Tämä vain todistaa sen, että teoreettinen työ on myös käytännöllistä työtä. Kieli on mielemme rajat, ja jos meillä on vajavainen kieli, on meillä vajavainen mieli. Niin, ja se kuuluisa toteamus: oma kieli, oma mieli.

En väitä tässä kuitenkaan, että palaamalla suoraan esimerkiksi Marxiin (kuvittelemalla, että mitään merkittäviä muutoksia ei olisi vuosien varrella tapahtunut, koska sitä on tapahtunut hemmetin paljon) voisimme tehdä yhtään sen paremmin kuin ihastelemalla Pikettyn aivoituksia. Minun on kuitenkin oltava samaa mieltä Nevanlinnan kanssa siitä, että Marxin tekemä kapitalismin kokonaisesitys, joka näkee sen historiallisena muodostuman, jolla on myös vaihtoehtona tuhoutua tai kumoutua, on hedelmällinen lähtökohta – ja nostaakin sen monien muiden teorioiden yläpuolelle. Talous tulee nähdä ilmiönä, joka on läpeensä pakattu politiikkaa, ideologiaa ja taistelua. Tuo järjestelmä on jatkuvien ristiriitojen pieksemä ja se johtuu täysin sen omasta luonteesta eikä siitä, että inhimilliset muuttujat ajaisivat sen kriisiin tai ongelmiin sellaisenaan. (Nevanlinna 2014, 36.) Uskoakseni myös Virén ja Vähämäki ovat tehneet aivan oikein korostaessaan, että kapitalismi ei ole pelkkä tuotantotapa. Se on historiallinen yhteiskuntamuoto, jota määrittää pääomasuhteen ylläpito ja pääoman arvonlisäys. (Virén & Vähämäki 2015, 21.) Pääoma tunkeutuu hyvin syvälle yhteiskunnan kudosta. Se etenee aina ihmisyyteen, sieluun kuin kokemuksiin sellaisenaan. Sen nollataso on rumaa katsottavaa. Toisaalta tahdon ainakin itse välttää sitä ajatusta, että kaikki kuviteltavat ongelmat yhteiskunnassamme olisi kuin salaa kapitalismin tuottamia ongelmia, kuten joskus nykyaikaisessa vasemmistolaisessa ajattelussa tuntuu paikoin korostuvan – näin kärjistetysti.

Nevanlinna tekee ihan mielenkiintoisen toteamuksen, että jos asia nähdään niin, kuten jopa monet vasemmistolaiset tykkäävät todeta, että Marx on auttamatta vanhentunut, tai että hän sopii kyllä aikansa analyysin, mutta ei tähän päivään, tai että hänen tietyt käsitteensä ja ajatuksensa ovat vääriä, niin eikö silloin pitäisi mitä pikimmiten ryhtyä työhön? Eikö pitäisi sitten toistaa paremmin ja aikalaisemmin se, mitä Marx teki? Nevanlinna epäilee tosin, että se on tietynlainen mahdottomuus, koska nykyisessä yliopistossa kenelläkään ei olisi aikaa hautautua muutamaksi kymmeneksi vuodeksi kirjastoon tekemään samanlaista esitystä. (Nevanlinna 2014, 36.) Toisaalta on hyvä muistaa, että Marx teki tutkimuksensa yliopiston ulkopuolella. Ei hän ollut mikään yliopiston palkattu tutkija, vaan raapi elantonsa kasaan sieltä täältä ja monesti ystävänsä Engelsin avustuksella. Mutta ajatus Marxin toistamisesta on kaikin puolin tärkeä. Vasemmistolla ei vain tunnu olevan halua tehdä sitä, koska jostain ihmeellisestä syystä kaikki talouteen liittyvä pitäisi tehdä taloustieteessä, taloustieteilijänä.

Nevanlinna korostaakin, että Marxin teon toistamattomuus ei johdu siitä, että ekonomistit olisivat haluttomia tai kyvyttömiä tekemään sitä. Hänen mukaansa on mahdottomuus tehdä se, mitä Marx teki, ja pysyä taloustieteilijänä. Nevanlinna nimittäin korostaa, että Marx ei suinkaan ollut taloustieteilijä, vaan taloustieteen kriitikko. Hän päätyykin toteamaan, että ”marxilainen kansantaloustiede” on oksymoroni. On totta, että Marx esittää joitakin ”positiivisia” talousteoreettisia väitteitä, mutta hän tekee sen ideologiakriittisen erittelyn yhteydessä. (Nevanlinna 2014, 36.) Toisaalla olen itsekin todennut, että Marxin teorialle annetaan monesti yleisessä keskustelussa tehtävä, johon se ei edes ole aikeissa vastata, vaan osoittamassa sen yhteiskunnan ”rajat”, jossa tuo kysymys esitetään.

Jos vasemmisto siis haluaisi oikeasti keksiä tavan päästä ulos nykyisestä aina vain jatkuvasta kriisistä, jolle ei näytä tulevan minkäänlaista loppua, sen pitäisi ymmärtää, että sitä ei voi ratkaista taloustieteellisesti. Tarvitaan nimenomaan taloustieteen kritiikkiä, joka johtaa sen luonteen vuoksi myös yhteiskuntajärjestelmän kritiikkiin. Tähän ei Piketty tarjoa suurempia apuja, koska hän ei astu ”ulkopuolelle”, vaan pysyy vahvasti sisällä. Se ei auta tekemään minkäänlaista halkeamaa järjestykseen.

 

Lähteet:

Nevanlinna Tuomas 2014. Ravintoa kuvittelu- ja toimintakyvylle Marx-kysymyksiä Tuomas Nevanlinnalle. Kirjoittajat: Jaakko Belt, Paula Rauhala & Jarkko S. Tuusvuori. Teoksessa Niin & Näin 3/2014. s. 35-41

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford Univerity Press.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

 

Mainokset