Sammakot, ruoskat ja trumpetit

Olen joskus aiemminkin todennut, että Toisen Internationaalin hajoaminen ja kaikki ne tapahtumat, jotka siihen liittyivät, ovat eräs mielenkiintoni kohde. Se sisältää niin paljon draamaa, jännitystä ja toimintaa, että siitä riittäisi ainesta varmasti useampaan elokuvaan tai kirjaan. Eräs tällainen elokuva onkin jo olemassa. Rosa Luxemburgista kertova elokuva on oikein suositeltava katselukokemus, jos aihe on yhtään lähellä sydäntä.

Ja Rosa Luxemburgista ajattelin tänään kirjoittaakin peilaten näihin tapahtumiin. Nuo yli sadan vuoden takaiset tapahtumat nimittäin jäytävät yhä työväenliikettä; kuin myös yleisesti poliittista vasemmistoa. Näin uskallan väittää. Kyseiset tapahtumat sisältävät nimittäin paljon sellaista, mitä ei ole onnistuttu käsittelemään, vaan niiden vaikutukset vaanivat kuin aaveet. Mielestäni Debord kuvasi oikein hyvin, mitä tuosta hajaannuksesta seurasi. Bolsevismin kannattajat taistelivat voittoisasti omasta puolestaan, kun taas sosialidemokraatit taistelivat voittoisasti vanhan maailman puolesta. Tästä syystä työväenluokan representaatiosta tuli radikaalisti vastakkaista työväenluokalle itselleen ja syntyi tilanne, jossa nykyaikainen spektaakkeli otti ylivallan. (Debord 2005, 93.) Kumpikaan taho – ei bolsevikit eivätkä sosialidemokraatit – onnistuneet olemaan se liike, joka olisi Rosa Luxemburgia mukaillen osa työväenluokkaa, verta heidän verestään. Ja vaikka itse lukeudunkin sosialidemokraatteihin, niin en uskalla väittää, että tilanne olisi ainakaan parempaan suuntaan mennyt. Toinen osapuoli on taas jo aika lailla kadonnut ”bolsevistisessa” muodossaan.  Työväenluokka elää hajaannuksen vallassa. Puuttuu kaikenlainen luokkatietoisuus ja yhteistunne. Tätä korjatakseen poliitikot tekevät hyvin vähän. Politiikasta on muodostunut kasa ohjelmia, joiden tarkoituksena on maksimoida kannatus, ei niinkään muuttaa maailmaa. Vastalauseena toimii tietysti se, että muuttaakseen maailmaa tarvitaan kannatusta. Mutta miksi se ei muotoudu sitten sellaiseksi toiminnaksi, mikä kykenisi murtamaan esimerkiksi vallitsevat ”todellisuusperiaatteet”? Villakoiran turkkia muotoilemalla ei luoda uutta eläintä. Kenties olen tähän saamattomuuteen itsekin syyllinen, mutta olenpahan yrittänyt ainakin asioista jankuttaa. Ainahan sitä sanotaan, että pitää avata suunsa. Vielä kun korvatkin kuulisivat.

Mutta palataan aiheeseen. Tämä tapahtumiin tutustumattomuus on valitettavaa myös siksi, että ristiriidat ja ihan aidot riidatkin lopulta asettuvat hämmentävän paljon samanlaisiin kehyksiin. Tuon aikaiset kirjoitukset, joissa erilaiset näkemykset ottivat yhteen liikkeen sisällä, ovat nimittäin jotain sellaista, mitä ei voisi kuvitella tänä päivänä lukevansa. Ei siksi, etteikö niille olisi tilausta, vaan siksi, että niitä ei ole. Esimerkiksi Benstein vastaan Luxemburg pitäisi muistaa yhtenä sellaisena klassikkona, jossa lukijalla on opittavaa molemmilta osapuolilta. Nyt ei opita oikein mistään suunnalta. Tänä päivänä poliittisten tekstien arvostus on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon ne pystyvät lypsämään närkästyksestä tai toistelemaan tyhjiä fraaseja (”Tälle asialle on tehtävä jotain! Asiat eivät voi jatkua näin!”). Saatan liioitella, mutta ”uudet suomet” ja vastaavat ovat täynnä toinen toistaan enemmän itsestäänselvyyksiä toistelevia poliittisia kannanottoja, jotka ovat sanalla sanoen niin tylsää luettavaa, että vanhuuden voi tuntea vaarallisesti etenevän ennenaikaisesti. Kenties minunkin tekstini ovat sitä toisista, mutta yritänpähän tunkea väliin edes jonkin ajatuksen, joka ei ole muodoltaan yksi siltarumpu, pelkältä parlamentilta haiseva paketti.

Mutta lupasin siis kirjoittaa Rosa Luxemburgista, mutta eksyin aiheesta. Hän nimittäin tarjoaa eräässä kirjeessään loistavan ajankuvan siitä, miltä hänestä nuo tapahtumat tuntuivat ja miten ne näyttäytyivät hänelle. Kirje on Rosa Luxemburgin vankeudesta kirjoittama Emanuel ja Mathilde Wurmille. Hän ei siinä säästele sanojensa voimaa, vaan osoittaa aivan selvää halveksuntaan. Hänellä on myös syynsä siihen. Syyn voi saada selville vaikkapa lukemalla hänen kirjoitustaan Sosialidemokratian kriisi. SPD oli tehnyt ratkaisunsa ja osaltaan edesauttanut ensimmäisen maailmansodan etenemistä. Toinen Internationaali natisi liitoksistaan. Rosa Luxemburg muistutti tekstissään mm. siitä, etteikö jo Victor Adler ollut Internationaalin kokouksessa vuonna 1912 todennut seuraavaa: ”Me voimme ajatella vain kauhistuneina sitä mahdollisuutta, että murhat, palot ja rutto kulkevat läpi Euroopan. Samalla suuttumus ja närkästys myllertävät rinnassamme. Ja me kysymme itseltämme: ovatko ihmiset, ovatko proletaarit todella vielä nykyäänkin sellaisia lampaita, että heidät voidaan kuljettaa mykkinä teurastuspenkkiin? (Luxemburg 1973, 15,) Valitettava vastaus saatiin muutamaa vuotta myöhemmin, kun Eurooppa hukkui vereen ja proletariaatin edustajat olivat osaltaan tämän siunanneet.

Rosa Luxemburg esittääkin kirjeessään, että aikoo puhutella heitä monikossa, näin viitaten joukkoon poliitikkoja, joille haluaa viestinsä esittää. Luxemburg onkin kiitollinen siitä, että tähänastinen maailman historia ei ole koostunut sellaisista ihmisistä kuin he, sillä tällöin ei olisi syntynyt mitään uudistusta ja ancien régime olisi yhä voimissaan. Luxemburgin mielestä he eivät ole valmiita marssimaan kohti kanuunan suuta. Lisätäkseen voimaa toteamukselleen, hän päätyy esittämään, ettei marssia ole edes sopiva sana kuvaamaan heitä. Edes kävellä ei osu kohdilleen. He ryömivät. Luxemburg on ilmiselvästi saanut tarpeekseen heistä ja heidän sankareistaan – niin Haasesta, Dittmannista kuin pastori Kautskysta – ja antaa sen tulla kirjeessään julki. Hän kertoo istuvansa mieluummin vuosia ikävimmässä vankilassa kuin olisi missään tekemissä näiden sankareiden kanssa, että ”kamppailisi” heidän rinnallaan. Luxemburg päätyy jopa antamaan uhkauksen, että kun hän vain pääsee vapaaksi, hän jahtaa tätä sammakoiden joukkoa trumpettien soiden, ruoska paukkuen, ja verikoirien avustamana. (Luxemburg 2004, 387.)

Kirjeensä loppupuolella Rosa Luxemburg kysyy, onko tässä tarpeeksi tervehdystä uudelle vuodelle. Samalla hän painottaa, miten tärkeää on olla Mensch. Se on hänen mukaansa pääasia. Pitää pysyä vakaana, selväjärkisenä ja iloisena. Iloisena jopa tässä kauheassa tilanteessa, koska marina on heikkoja varten. Luxemburgin mukaan olla Mensch tarkoittaa valmiutta heittää oma elämänsä kohtalon käsiin, mutta samalla iloita jokaisesta kirkkaasta päivästä ja jokaisesta kauniista pilvestä. Hän kuitenkin pohtii, ettei voisi kirjoittaa tällaista reseptiä, koska hän vain tietää, miten olla Mensch, ja että vastaanottaja tiesi aikanaan myös saman. (Luxemburg 2004, 388.) Kysymys kuuluu: tiedämmekö me mitä se tarkoittaa? Onko meistä olemaan verta heidän verestään?

 

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Summa. Helsinki.

Luxemburg Rosa 2004. To Emanuel and Mathilde Wurm. Teoksessa The Rosa Luxemburg Reader. Toim. Hudis Peter & Anderson Kevin B. Monthly Review Press. New York. s. 386-388.

Luxemburg Rosa 1973. Sosialidemokratian kriisi. Otava. Helsinki.

 

 

 

Mainokset