Kolme merkintää eräistä älyköistä

I

Minun kai pitäisi osoittaa tietynlaista kateellisuutta erästä älykköjen ryhmää kohtaan. Ei! Minun pitäisi varmaan osoittaa suurta kunnioitusta. Siitä he pitäisivät enemmän, ja olenhan uskoakseni perusluonteeltani kohtuullisen lempeä, niin kenties sellaisen palveluksen voisinkin tehdä. Heillä kun on kaikesta päätellen aivan uskomaton kyky nähdä maailma sellaisenaan. Heitä ei häiritse mitkään typerät uskomukset! Ovathan he lukeneet aiheesta kolumnin ja muutaman kirjan. Nojatuolistaan he sylkevät tuomioitaan maailmalle.

Minulla ei valitettavasti ole yhtä mukavaa nojatuolia. Minunlaisen ihmisen kun on parempi istua hieman kovemmalla tuolilla. Mukavat nojatuolit ovat varattuja totuuden puolustajille eikä kaltaisilleni, joiden mielestä toisinaan on hauskempi katsoa maailmaa kuin pieni lapsi eikä änkyrä vanha ukko. Minun maailmassani on aivan liikaa kaikenlaista typerää: romantiikkaa ja hyppysellinen taikuutta. Voi minua parkaa! Kai minun pitäisi kohtaloani itkeä? Mutta kenties kyyneleetkin on varattu vain niille, jotka itkevät ihmiskunnan kohtaloa pakahduttava (objektiivinen sellainen) kärsimys rinnassaan? Niille, jotka ylväästi taistelevat typeryyttä vastaan. Niille, jotka ovat vähän parempia kuin ne, jotka ovat antaneet minkäänlaisen mystiikan myrkyttää vertansa.

Heidän silmänsä ovat kaikkeuden instrumentteja ja korvat kuulevat ikuisuuden puheen siten kuin se on, vaikka eihän se mitään puhu! Kääntäjää ei tarvita. He kyllä ymmärtävät. Edes kieli, jota he itse puhuvat, ei vaikuta tähän kellokoneen tarkkuudella ja partaveitsen terävyydellä toimivaan vääristymättömään mieleen, jota ei hämärrä minkään symbolin varjo. Toden totta he ovat mielenkiintoista väkeä. He katselevat maailmaa kuulemma tieteellisesti. Mutta elämällä on huumorintajunsa. Aivan samalla lailla kuin eniten piileviä valtasuhteita löytyy anarkistien joukoista, niin suunnattominta varmuutta löytyy niiden joukosta, jotka väittävät kovimpaan ääneen suhtautuvansa maailmaan epäillen ja tutkien.

Luulisikin näillä taidoilla varustettujen ihmisten elävän yhden onnellisen elämän. Mutta kun ei! Kun niin tavattomasti kiukuttaa se, että joku saattaa uskoa johonkin, mikä ei mahdu mikroskoopin alle. He ovat ihmisjärjen suuria sankareita, jotka eivät hae turvaa muualta! He pitelevät totuutta kädessään kuin avointa kirjaa ja me muut saamme kadehtia heidän saavutuksiaan. Miten kenelläkään voi olla noin loistelias sielu!? Erityisesti kun he itse sen kieltävät. Paras antaa heidän luoda maailma kuvakseen! Asetelkoon atomin atomin päälle kuin legopalikoita ja toivotaan, etteivät sitä tehdessään halkaise yhtä niistä.

II

Olen pohtinutkin millaista olisi olla ylväs edistyksen sankari. Soutelisin kenties veneelläni (jonka olisin tietysti nimennyt Edistykseksi) pitkin loppumatonta merta. Soutuliikkeeni olisivat niin päättäväisiä, että heikompaa hirvittäisi. Se, että horisontin takaa ei koskaan löytyisi mitään, ei minua haittaisi. Ja jos löytyisikin, niin en kunnon edistyksellisenä sinne voisi pysähtyä. Soutaisin ja soutaisin. Se on kuulemma ylvästä. Aina pitää edetä. Tällaiselle hahmolle ei kivi edes pyörisi aina huipulta takaisin. Koko huippua ei koskaan edes tule vastaan. Se on vasta elämää!

Mutta tuskin se olisi lopulta minua varten. Ei. Mieluummin olisin itse kivi, joka kerää sammalta. Siihen edes tarttuisi elämää. Konkreettisemmin sanoen: nauttisin mieluusti kotipihallani elämän pienistä iloista. Ehkä ihailisin pihatuoliltani kauniita pilviä sekä auringon säteiden etenemistä pitkin peltoa, jossa ne yhdessä pilvien avustamana vuoroin luovat valon ja varjon etenevät aallot. Ja katsoessani horisonttiin voisin kuvitella aivan mitä tahansa sen toiselle puolen, vaikka ehkä kartasta sen jo tietäisinkin. Ainakaan siellä ei odottaisi vain jatkuva äärettömyys, joka tekisi minut soutumiehenä surulliseksi ja katkeraksi. Tuolla samaisella tuolilla voisin aivan samoin lukea kaikkea ihmiskunnan parhaimmistoa kuin soutajana. Nyt ei vain vaarana olisi se, että niiden paino upottaisi minut ja veneeni. Voisin myös ottaa jalkani alle ja lähteä pienelle kävelylle katsomaan toisia paikkoja. Juuri niitä pirullisen pysyviä kuin maahansa itsensä liimanneita. Tietäisin myös, miten sieltä palata, koska tiet olisivat tuttuja eikä aina uusia ja muuttuvia. Tietäisin myös, mitä olisin muuttamassa, jos minut valtaisi suuri poliittinen palo.

III

Saapas ei kuulemma neuvottele muurahaisen kanssa. Se on selvää. En kuitenkaan lakkaa ihmettelemästä sitä, miten astuessaan karhun päälle älykkö kyselee, missä keko on. Hän on kuulemma päässyt vauhtiin ja pinta-alaa rautaisessa saappaassa riittää! Nyt on aika hävityksen! Haarniska kalisten hän sitten lentelee pitkin metsää. Hän kuitenkin luulee äänen olevan vain ihmiskunnan herätyskellon ihana kolke. Hän hymyilee lentäessään kuin kohtaloonsa innostuneesti suhtautuva marttyyri. Vaikka hän nyt kärsisi, niin ihmiskunta pääsee eteenpäin kohti valoa! Hänen taistelunsa ei ole turha! Muurahaiset, nuo typerykset, tulisivat häviämään sodan, vaikka taistelusta tappio tulisikin. Eräs asia häntä kuitenkin pohdituttaa: ”Miten muurahaiset ovat näin tavattoman vahvoja ja isoja?”

 

 

 

Mainokset