Katsellaan spektaakkelia

I

Debord kirjoitti, että mieluummin kuin ihmiset puhuisivat spektaakkelista, he puhuvat mediasta, vaikka media onkin spektaakkelin logiikan hallitsema (Debord 1998, 6-7). Mutta mikä ihmeen spektaakkeli? Esimerkiksi Pyhtilä tiivistä ajatuksen spektaakkelista siten, että siinä suorat kokemukset muutetaan epäsuoriksi. Spektaakkeli välittää ihmisten välistä kommunikaatiota kuin myös muuta toimintaa. Ihminen jää mieluummin seuraamaan tapahtumaa televisioista kuin osallistuu siihen. Sanalla sanoen kyse on tavasta hajottaa ja hallita. (Pyhtilä 2005, 125.) Debord olisi puhunut loppuun viedystä erottamisesta. Hänelle spektaakkeli oli elottoman autonomista liikettä, jossa elämä kääntyy konkreettisesti ylösalaisin. Se ei ole siis ainoastaan jokin kuvien kokoelma, vaan nuo kuvat välittävät ihmisten välistä yhteiskunnallista suhdetta. Debord päätyy jopa kuvailemaan, että spektaakkeli on yhtä aikaa vallitsevan tuotantotavan tulos kuin myös päämäärä. Hän ei pidä sitä minään reaalimaailman lisäkkeenä, vaan todellisen yhteiskunnan epätodellisuuden sydämenä. (Debord 2005, 30-31.) Johdannossaan Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaan, Jussi Vähämäki kuvasi spektaakkelia siten, että se olisi vastaus kapitalistisen tuotannon tuottamaan elämän ositteluun kuin myös eriytymiseen. Tavoitteena on koota eri elämän alueet uudelleen yhteen. Temppu on vain siinä, että näitä elämänalueita ei suinkaan koota yhteen toiminnan tai ihmisten tasolla, vaan kuvana. (Vähämäki 2003.) Tällainen on siis meidän paljon ylistetty ”kommunikaatioyhteiskuntamme”.

Ja eikö tämä toden totta olekin näin? Emmekö me mieluummin tuijota näyttöjämme kuin osallistuisimme yhtään mihinkään? Emmekö me kuluta mediaa aivan suunnattomia määriä ja ole toisiimme yhteyksissä ennemmin kuvien kuin toiminnan tasolla? Eikö politiikastakin ole tullut yhtä mediapeliä (spektaakkelipeliä?)? Ja eikö asiat ole nykyisen sosiaalisen median aikakaudella edenneet vain toiseen potenssiinsa? Nyt ihmiseltä ei välttämättä vaadita passiivista suhtautumista sellaisenaan, vaan hänen kyllä annetaan ”osallistua”, kenties sitä jopa oikein suositellaan. ”Tykkää tästä, jos olet sitä mieltä…”, ”Jaa tämä kuva, jos haluat…” ”Käytä hashtagia ’se ja se’ ja osallistu!”. Esimerkit jatkuisivat pitkälle. Näin uskoakseni tuotetaan eräänlaista pseudoaktiivisuutta, joka saa ihmisen hyvälle mielelle, koska ”hän teki jotain”, hän osallistui, vaikka tuo teko ei olisi tuottanut todellisuudessa minkäänlaista muutosta yhtään missään. Jokin vain esittää hänen tekoaan. Siinä sitä ihmiset sitten jakavat, tykkäävät ja twiittaavat oikein ringissä ja ihastelevat, miten jokin asia kenties ”trendaa”. Mutta kun nostaa päänsä ja katsoo ulos, niin mitään ei tapahdu. Korkeintaan tietokoneiden näyttöjen valot heijastuvat ikkunoista. Ja tähän samaiseen spektaakkelimaiseen hullunmyllyyn me kaikki osallistumme, valitettavasti.

II

Koska media on monella tapaa merkkien ja merkitysten välittämistä, pitääkin kysyä seuraavaa: ”Onko kielemme riisuttu kaikista aseista ja typistetty pelkäksi informaatioksi, yksipuoliseksi ’kommunikaatioksi?’” Tätä pohtivat jo aikanaan situationistit. Onko näet esimerkiksi sanalla ”vallankumouksellinen” enää merkitystä vain pesujauhepurkin kyljessä? (Pyhtilä 2005, 115-116.) Tai mitenkä on uutisten laita?  Vaikka pyrinkin välttämään liikoja folioita oman pääni ympärillä, niin aina uutisia seuratessa pitäisi muistaa, että ne ovat aivan samanlaisia tavaroita kuin mitkä tahansa muutkin tavarat, ja tavara on kapitalistisen fantasian sosiaalisen käytännön muoto. Kuinka syvällä me oikeastaan olemmekaan tämän asian kanssa? Luultavasti hyvin syvällä. Eihän spektaakkeli olekaan mitään muuta kuin se momentti, jossa tavara on totaalisesti miehittänyt koko yhteiskuntaelämän (Debord 2005, 49.) Harva kuitenkaan tahtoo nähdä asioita niin ankeasti kuin ne ehkä pitäisi nähdä. Moni kyllä aavistaa, että jotain ankeaa olisi tiedossa, jos vain uskaltaisi kurkistamaan spektaakkelin pimeään sydämeen, mutta jarruttaa viime hetkillä. On parempi elää kuin ei mukamas tietäisi, vaikka hyvinkin jotain aavistelisi. Kyse on hieman samasta kuin yhteisestä pienestä salaisuudesta, mitä kukaan ei ääneen totea. Kaikki kyllä tietävät toisten tietävänsen. Vasta kun joku sen möläyttää ääneen, niin kukaan ei voi enää esittää tietämätöntä. Kenties koko porukka nolostuu. Jonkinlainen Suuri Toinen tietää sen nyt myös. (ks. Zizek 2007, 25.) Ja eikö tämä spektaakkeli ole vähän kuin meidän yhteinen salaisuutemme? Eikö meistä suurin osa tiedä, että jotain vallan olennaista on vialla tässä meidän maailmassamme? Olemmeko onnistuneet vangitsemaan itsemme? Kummat tässä maailmassa oikein elää: kuvat vai ihmiset?

III

Mutta jos olemme tämän painajaisen vankeja, niin pystymmekö siitä vapautumaan? Porvarillisen yhteiskunnan elinvoimaisuus sekä joustavuus ovat nimittäin tulosta siitä, että se kykenee kääntämään kritiikin omaksi edukseen. Jos kerta dadasta ja surrealismistakin saatiin aikaiseksi kauppatavaraa, niin aika monesta muustakin asiasta saadaan. (Pyhtilä 2005, 56.) Ja eikö sosiaalinen media (ainakin se oma pieni kuplani) täytykin kaikenlaisesta kritiikistä yhteiskuntaa kohtaan? Siihen spektaakkeli näyttäisi toteavan: ”Juu, kerro toki lisää. Ei sulla ois mehukasta hashtagia tolle jutullesi? Pistetään se trendaamaan!” Ja sitten taas jaetaan ja tykätään oikein olan takaa. Toiminta tulee taas vain esitetyksi. Ja eivätkö isot firmat ota nykyään mainoskampanijoissaan haltuunsa monia yhteiskunnallisia liikkeitä? ”Ah, nyt he välittävät!”, henkäisee innostunut aktivisti. Mutta kun eivät luultavasti välitä. Pääoma osaa myydä kaikenlaisen yhteiskuntakritiikin rahasta takaisin. Joskus se jopa on aloitteellinen tässä.

Olen toki täysin tietoinen siitä, että itsekin osallistun tuohon samaiseen leikkiin. Enköhän minä tämänkin jutun jaa Facebookissa. Henkilökohtaisesti itse uskonkin, että tässä kaikessa olennaista on teoria. Pitää oppia purkamaan yhteiskuntaa abstraktimmin eikä jäädä jumiin pelkästään haluun, että ”jotain on nyt tehtävä!” Tämä jumitus, kun johtaa yleensä vain siihen, että tehdään jo annettujen koordinaattien mukaisesti tai sitten harrastetaan edellä esitettyä pseudoaktiivisuutta ja taputellaan itseämme omille olkapäillemme. Monet sinänsä kriittiset poliittiset blogitkin jäävät kiinni liiaksi ”tähän maailmaan”, koska eivät mene ns. ”tuotantotasolle”. Ne kuvaavat ongelman ja antavat siihen annetuissa raameissa kenties vastauksen. Mutta mitä jos ne raamit ovat se ongelma? Ehkä kukaan ei ole tehnyt ”laskuvirhettä”, vaan saamamme vastaus (yhteiskuntamme valitettava tila) on kyseiselle yhtälölle ihan oikein.

IV

Tuskin minä kuitenkaan tässä lyhyessä kirjoituksessani onnistuin riittävissä määrin selittämään spektaakkelia. Ovathan toiset käyttäneet sitä varten kokonaisia kirjoja, ja onhan se vähän hämmentävä aihe. Yhtä tekstiä voisin kuitenkin suositella kaikille. Linkkaan sen tähän. Sen on kirjoittanut Antti Virnes, joka kuvailee mm. jo aiemmin mainittua rekuperaatiota (kritiikin kääntäminen porvarillisen yhteiskunnan elinvoimaksi jne.) myös siten, että kapitalistinen spektaakkeliyhteiskunta pystyy nimenomaan sulattamaan itseensä aivan minkä tahansa osittaisen kritiikin, mutta vaikeampaa sille on sulattaa kritiikkiä, joka kohdistuu spektaakkeliin kokonaisuudessaan.

Näin ollen ainoa toiveeni onkin, että sain kenties herätettyä lukijan kiinnostuksen aihetta kohtaan. Erityisesti suuntaan toiveeni niille poliitikoille, jotka ovat niin kiihkeästi puuhaamassa jatkuvasti sitä sun tätä. Olisiko teidän aika joskus pysähtyä? Kehitellä kenties hieman kokonaisvaltaisempaa kritiikkiä eikä jankuttaa yksittäisistä asioista? Miten olisi muutama kapula spektaakkelin rattaisiin? En nimittäin välitä pätkääkään siitä uudesta politiikan mallista, jossa ihmisiä houkutellaan mukaan kaikenlaisiin poliittisiin ”projekteihin”, koska ihmiset eivät kuulemma jaksa sitoutua isompiin asioihin. Noh, aivan sama sinänsä, mutta nämä pienet projektit vailla sitomista isompaan päämäärä tulevat yleensä syödyksi elävältä tai sulautetuiksi. Ne ovat kyllä tärkeitä, mutta ne pitäisi liittää toisiinsa, niillä pitäisi olla yhteinen nimittäjä. Mutta ehkä olen sitten vanhanaikainen, kun mietin tällaisia kysymyksiä, joissa luoja paratkoon saattaa esiintyä vaatimusta järjestelmällisyydestä ja uskollisuudesta alkuperäistä elettä kohtaan.

 

Lähteet:

Debord Guy 1998. Verso. Comment on the society of the spectacle. London, New York

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Summa. Helsinki.

Pyhtilä Marko 2005. Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Like. Vantaa.

Vähämäki Jussi 2003. Mitä on spektaakkeli? Johdanto Spektaakkeliyhteiskuntaan. Saatavilla: http://megafoni.kulma.net/index.php?art=148&am=1 Haettu: 13.3.2014

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

 

Mainokset