Hymistellen ja nyökytellen

Aivan samalla tavoin kuin on uskovaiselle ihmiselle tervettä ja hyödyllistä joutua uskonsa suhteen koeteltavaksi, täytyy luullakseni poliitikon tuntea säännöllisin väliajoin jotain samanlaista. Eikä vain edustamansa aatteensa suhteen, vaan yleisesti suhteessa politiikkaan. Joskus on hyvä pysähtyä ja miettiä, onko tässä mitään järkeä. Vain silloin saattaa löytää sellaiset ”rönsyt” ja ylimääräiset oksat, jotka tulisi katkaista ja hävittää omasta ”poliittisesta ohjelmasta.”

Ja tuollaista epäillystä olen viime aikoina harjoittanut. Olen nimittäin kovasti pohtinut sitä, mikä on poliittisesti järkevää ja mikä vain ajanhukkaa. Toisinaan näet näyttää siltä, että politiikassa on kyse toinen toistaan toistavampien puheenvuorojen kuuntelemista – ja niille nyökyttelystä ja hymistelystä. Sanottava on vaikka mitään sanottavaa ei olisi – tai sitten sanotaan se, minkä joku toinen jo hetki sitten totesi. Noh, sitä kai se aito politiikka on, ja se on kestettävä, mutta en ala valehtelemaan, että nauttisin siitä aivan suuresti. En näet ala myöskään itselleni kertomaan satuja, että tällä tavalla sitä maailmaa muutetaan. Kyllä sillä itsensä kiireisenä saa pidettyä politiikan nimissä, mutta luokittelen sen monesti suoranaiseksi pseudoaktiivisuudeksi, joka antaa meille luulon siitä, että teimme jotain, kun osallistuimme päätösten tekemiseen. Voi luoja, miten muuten jotkut osaavat ollakin sanaa päätös kohtaa lähes romanttisessa suhteessa, mutta se olisi toinen tarina.

Kenties tällaiset ajatukset nousevat mieleeni siitä syystä, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Sen mieluusti käyttäisi tehokkaasti: niin poliittisessa kuin vähemmän poliittisessa mielessä. Mutta eivät ajatukset pelkästään nouse ajan vähyydestä. Kaikenlaisten turhuuksien pohtiminen ja tunnistaminen nousee esiin myös siitä, että ongelma politiikan tekemisessä (tai kuten jotkut sitä irvokkaasti kutsuvat: sen harrastamisessa) on, että se typistyy monesti pelkäksi ”päivän polttavien aiheiden” pohtimiseksi. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, jos niistä jauhettaessa olisi käytössä hieman pidemmälle tai syvemmälle kantava katse, mutta kun se pysähtyy jo seuraavaan asiakohtaan listassa. Tarvitsisimme katseen, joka pakottaisi meidät muistamaan, miksi kukaan edes tahtoo olla politiikassa mukana (tai sellaisen tarvitsen ainakin itse). Kaipaankin jotain itseäni suurempaa päämäärää, jotta voin tuntea minkäänlaista innostusta politiikan suhteen. Kun luen esimerkiksi työväenliikkeen menneistä ajoista, on minun vaikea uskotella itselleni, että kuuluisin osaksi tuota jaloa jatkumoa, joka uskoi johonkin muuhunkin kuin seuraavaan vaalikauteen. Politiikasta on tullut kuin virkamiehen yhtä harmaa kaksoisveli. Se on kova pala sellaiselle, joka tahtoisi tuntea jotain sielua liikuttavaa, mieltä hyvällä tavalla herkistävää.

Mikä sitten ratkaisuksi? Enpä tiedä. Ehkä politiikka ei koskaan enää palaa suurten kysymysten äärelle (vai oliko se koskaan edes siellä?), vaan se on tuomittu hymistelyksi, nyökyttelyksi ja toisinaan nasevien puheenvuorojen pitämiseksi. Oikeastaan tämä blogini on ollutkin minun henkilökohtainen pakopaikkani politiikassa. Täällä olen voinut kirjoittaa hieman isommistakin asioista ilman, että kukaan käskisi heti puhua enemmän konkretiaa. Ne, jotka nimittäin vaativat konkretiaa, ovat yleensä niitä, jotka ovat pää niin syvällä vallitsevassa ideologiassa, että ihme, että päivä paistaa edes heidän silmiinsä. Heidän kuuntelunsa onkin jokaisen omalla vastuulla.

 

 

Mainokset