Puudelin karvat

Yhdysvaltalainen sosialisti Daniel DeLeon teki aikanaan loistavan erottelun termien reformi ja vallankumous välille. Reformi on jotain sellaista, joka vaikuttaa ulkoisiin seikkoihin. Ajatelkaa vaikka puudelia. Sitä voi kyllä trimmata, sille voi laittaa vaikka minkälaisia asusteita, mutta puudelina se pysyy. Uudistukset voivat toki vaikuttaa koiran elämään monella tapaa, mutta se ei muuta perimmäistä totuutta, sen olemusta koirana. Vallankumous taas – olkoot se verinen tai veretön, kuten DeLeon korostaa – on sisäinen muutos, kuin eliölajin muutos toiseksi lajiksi, siis muutos, joka vaikuttaa koko perimmäiseen olemukseen. Mikäli siis yhteiskunnan perustava sisäinen mekanismi jää muutoksessa entiselleen, on kyse reformista. Jos taas käykin niin, että tuo perimmäinen mekanismi tulee muutetuksi, on kyse vallankumouksesta. Ei se sen monimutkaisempaa ole.

Niin, kumpi sen pitäisi sitten olla: reformi vai vallankumous? Sitähän työväenliike on kysellyt varmaan pari vuosisataa. Jos minun täytyisi määritellä oma suhtautumiseni asiaan, olisi se varmaan jossain Taavi Tainion linjoilla. Hän aikanaan totesi, että jokainen parannus työväenluokan asemassa on samalla askel lopullista päämäärää kohti. Ja mikä tämä päämäärä on? Taloudellinen yhdenvertaisuus eli yhteiskunnallinen vallankumous. Hän kuitenkin viisaasti totesi, että ennen tällaista vallankumousta pitäisi tapahtua vallankumous kansanjoukkojen aivoissa. Vasta sitten voi tapahtua samainen yhteiskunnassa. (Tainio 1929, 88, 90.) Sitä odotellessa.

Työväenliikkeen polttava kysymys onkin (jos tuota liikettä enää on olemassakaan?), miten luoda sellainen yhteiskunnallinen uudistus, joka on ennemmin kuin mutaatio ”puudelissa” eikä pelkkä karvojen muotoilu ja leikkuu -paketti lähimmästä parturista. Jotkut ovat kokeilleet tempaista kerralla oikein kunnolla. Se on tosin meinannut johtaa hyödyllisen kehityksen sijaan ”puudelin” kuolemaan (katselen tässä itään). Ehkä oppia pitäisi hakea menneisyydestä. Tutkia sitä, miten aikanaan kuninkaiden valta väistyi porvariston tieltä tai miten antiikin näkemykset ja jumalat pakenivat temppeleistään kristinuskon edessä. Toisin sanoen: mikä on se piste, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ole? Filosofit varmasti puhuisivat tapahtumasta, jonka jälkeen mikään entinen ei enää ole mahdollista. Kuinka uskottavasti kukaan voisikaan tänä päivänä palvoa Zeusta? Kuinka uskottavasti voisi joku vaatia kuninkaalle valtaa vedoten Jumalaan? Miten saavuttaisimme siis sellaisen tapahtuman tai teon, jonka jälkeen paluuta tavarafetisismin pyörittämään maailmaan ei kerta kaikkiaan tuntuisi olevan mahdollista? En usko, että sosialistina olemisessa on kyse mistään muusta kuin tästä ja sen tavoittelusta. Ja jos on, niin sitten minä en halua olla sosialisti. On minulla parempaakin tekemistä kuin esittää hyvää ihmistä, jolla on arvot kohdillaan. Siihen pystyy ihan hyvin porvarikin.

Tässä kohtaa olenkin jonkinlainen ”puristi”. Mielestäni on aivan turha kenenkään puhua sosialismista (ainakaan käyttää sitä oman politiikkansa työkaluna tai keppihevosena), jos hän ei ole valmis puhumaan tavarasta, pääomasta ja arvosta (huom. ei arvoista) ts. kapitalismista. Toisinaan arvostankin paljon enemmän rehellistä porvaria kuin sosialistia. Miksi näin? Porvari on, mitä on, sitä on vain opittava sietämään, mutta jos katsoo asiakseen tunnustautua sosialistiksi, niin voisi olettaa perusteiden olevan hallussa. Mutta nyt alan taas kuulostamaan katkeralta, sotansa hävinneeltä hylkiöltä, joka sylkee suustansa kitkeriä sanoja pettymyksensä johdosta.

Mutta miksi taas näin negatiivinen kirjoitus? Syy on siinä, että tunnen kasvavaa outoutta. Kuin olisin seurakunnan tapahtumassa, jossa harva uskoo Jumalaan. Tai sitten kyse on vain omasta henkilökohtaisesta ongelmastani. Tiedäpä tuota. Jatkan kuitenkin vertauskuvin: eikö olisi kummallista, että ihmiset kokoontuisivat ristin äärelle, mutta eivät uskoisi ylösnousemukseen? Tai ihmiset väittäisivät olevansa kristittyjä, mutta eivät uskoisi kolminaisuuteen? Politiikassa voi ihminen kokea joskus jotain hieman samaa, vaikka vain eri yhteydessä.

Lähteet:

Taavi Tainio 1929. Kumous vai kehitys? Teoksessa Puheita ja kirjoituksia – Elämänkerrallisia piirrelmiä varustettu muistojulkaisu. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Helsinki.

Mainokset